Tietysti jos minä tahdoin antaa semmoisen käsityksen itsestäni, että se olisi ihastuttanut muita, niin en minä voinut esikuvaa valita muusta, kuin siitä, mitä itse ihailin.
Tässä tarkoituksessa oli ennen kaikkea juuri ujouteni kukistettava. Sillä se oli omansa ilmaisemaan tuota personallista yksilöllisyyttä, joka ei saanut tähän kuvaan kuulua.
Muistan, kuinka, ensimmäisen puheeni edellä taistelin ujouteni kanssa, kuinka vaikea minun oli sitä voittaa. Yhdeltä puolen tuntui, ettei mikään asia maailmassa voisi olla luonnottomampaa, kuin minun esiintymiseni julkisena puhujana. Ja toiselta puolen näytti, kuin olisi koko elämäni riippunut siitä, että voitin ujouteni ja esiinnyin. Kaikki riippui siis siitä, että minä osasin peittää ja salata sen, mikä oli enin minua, se on, minun ujouttani eli sisällistä vastahakoisuutta julkisuuteen.
Sentähden, kun sitten astuin esille, en luule, että kukaan olisi voinut huomata ujouden merkkiäkään minussa. En tiedä itsekään mistä sain kaiken tuon rohkeuden ja ponnen. Lausuin puheeni semmoisella yhtyvällä voimalla, että omat sanani minua kummastuttivat ja innostuttivat. Ajatus oli puheessani jyrkkä ja osoitti minun kuuluvan radikaaleistakin radikaalisimpiin. Tunsin selvästi, että minäkin tempasin kuulijat mukaani ja että he vaan odottivat tilaisuutta räjähtää kestäviin hyvä-huutoihin minulle.
Ei kuitenkaan kaikki. Puheeni kestäessä ja sitä lopettaessani katseeni lensi tutkivana ja nopeana yli kuulijajoukon. Ja minä näin muutamien pilkallisesti nauravan minun odottamatonta ja vähän aiheetonta innostustani. (Muistan vieläkin ketkä ne olivat ja millainen ilme oli heidän kasvoissansa). Mutta paljoa suurempi joukko oli niitä, joihin huomasin onnistuneeni vaikuttaa sen kuvan itsestäni kuin tahdoin. He olivat ihastuen kummastuneet ja vaihtoivat keskenään hyväksyviä katseita ja päännyökkäyksiä. Minua he tulivat onnittelemaan ja me olimme kaikki heti kuin vanhoja ystäviä istuessamme juomapöytien ääreen.
Vielä samana iltana olin niin päässyt ujoudestani, että kävelin erään ystäväni kanssa edestakaisin keskellä valaistua juhlasalia, muiden pysyessä enemmän tai vähemmän seinien vierustoilla. Me puhelimme kovalla äänellä yleisistä asioista, enkä minä lainkaan tuntenut ahdistusta siitä, että tiesin olevani kaikkien huomion esineenä. Ja vaikka puhelimme asioista, oli minulla paljoa lähemmin mielessäni omat askeleeni, liikkeeni, päänpudistukseni, naurahdukseni.—Sillä, kaiken aikaa minä nyt »loin kuvaa itsestäni».
Tämä oli alku.
Näin minä ikäänkuin annoin suunnan sille toiselle itselleni, joka ihan uutena olentona oli kasvanut entisen minuuden rinnalle; eikä ainoastaan uutena, vaan—omituista kyllä—täydellisenä vastakohtana entiselle.
Tämä alkava kuva siitä, jommoiseksi tahdoin, että muut minua ajattelisivat, selveni nyt minulle yhä enemmän ja minä kehitin sitä yhä pitemmälle. Vastoin sisäistä luontoa esiinnyin ympäristölleni puhujana, julkisuudessa eläjänä. Tämä uusi minä oli pelkäämätön, kuumaverinen entusiasti, se oli iloinen, reipas, toverillinen,—ei rakastanut senttimenttaalisuutta, ei suruja eikä yksityisyyksiä, oli aina valmis tuimimpaan puolueotteluun, lähti viimeisenä juomaseurasta——niin, niitä oli jo tuhansia vivahduksia, jotka välttämättä kuuluivat tähän kuvaan.
En silloin huomannut erästä seikkaa, joka aivan kuin varkain hiipi ihan sydänverieni ääreen: