Ja niinkuin herätessä yö unohtuu ja mieli kokonaan kiintyy päivään, niin minäkin heti aloin tehdä ensimmäisiä tottumattomia liikkeitä uuden elämän valossa, enkä enää muistanut enkä ajatellut menneisyyttä.

Niin että vasta nyt, kun olen päättänyt kirjoittaa tästä heräämyksestä, minun täytyy lukijan vuoksi jälleen kääntyä entiseen elämään.

Ja etsiessäni sen johtavaa lankaa minä aluksi haparoin kuin hämärien unimuistojen seassa. Vaivalla näen siellä mitään järjestystä tai yhteyttä. Tuntuu kuin olisin kaiken aikaa ollut satunnaisten sokeitten voimien heiteltävänä, jotka minuun tulivat ja minusta menivät riippumatta tahdostani.

Mutta kun sitten syvennyn tuohon elämään, alkaa minulle vähitellen näkyä sen ajatus. Useimmat niistä asioista ja tapauksista, joita, tarkemmin mennyttä elämääni ajattelematta, olin tottunut pitämään sen tärkeimpinä asioina ja tapauksina, kadottavat nyt kaiken merkityksensä. Ja merkityksen saavat sitävastoin suhteet ja seikat, jotka hämärinä muistoina ovat enää vaivaloisesti pysyneet tietoisuudessa, joita minun täytyy erikoisesti unohduksista elvyttää, mutta jotka elvyttyänsä kummallisesti kasvavat ja levittävät valoansa hämäryyteen.— Koulunkäyntini, ylioppilas-, kandidaatti- ja lainopillinen tutkinto, häät, ulkomaanmatka ja muut semmoiset tärkeydet, joista kuvailin koko elämäni olevan muodostunut, himmenevät tuntumattomiksi; ja esille astuvat vähäpätöiset lapsuuden rukoukset ja toiveet, kärsimykset ja ajatukset, joiden luulin kuolevan kanssani ikuiseksi salaisuudeksi. Ei ole ollut minun elämäni tarkoitus niiden levottomien, usein intohimoisten ja ristiriitaisten pyrintöjen toteutuminen, jotka täyttivät tämän elämäni, nuoruudesta miehuuden ikään asti. Kaikki nuo pyrkimykset ja tavoittelut eivät ole olemassa olleet toteutuakseen, vaan päinvastoin valmistaakseen ja kypsyttääkseen omaa vastakohtaansa, omaa täydellistä särkymistänsä,—ja heräämistäni siihen elämään, jota nyt elän.

Nukkuva luulee unennäköä elämäksi. Mutta herännyt tietää, että se vaan on jouduttanut heräämystä elämään.

* * * * *

Ei mikään kirjallinen tehtävä liene niin vaikea, kuin oikean, täysin rehellisen kuvan antaminen omasta itsestä. Ulkomuodon voi helposti oikein kuvata, sillä minulla voi olla selvä kuva siitä, miltä muiden silmään näytän. Voin asettua ikäänkuin ulkopuolelle itseäni, sinne, mistä muut minua katsovat, ja sitten vaan kirjoittaa, mitä näen. Täten voin nähdä myöskin kaikellaisia tapojani, jopa luonteenikin ominaisuuksia—esimerkiksi, että olen epäluuloinen, että lepyn yhtä pian kuin kiivastun, että olen arka kunniastani ja niin edespäin. Mutta ihan toiselta tuntuu tehtävä, jos minun on kuvaaminen itseäni sisästäpäin, osoittaminen syyt ominaisuuksiini, esittäminen olentoni semmoisena, kuin voin olla vaan omissa silmissäni.

Kun ryhdyin itseäni tältä kannalta kuvaamaan, hämmästytti minua tehtäväni vaikeus. Se alkoi tuntua yhä enemmän voittamattomalta mitä lähemmäksi tarkoitustani koetin päästä. Tuskin olin pitkän miettimisen perästä saanut paperille jonkun piirteen, ja tuskin olin ennättänyt iloita sen onnistumisesta, sen kuvaavaisuudesta, kuin jo minusta alkoi tuntua, että suurempaa valhetta tuskin olisin voinut itsestäni kirjoittaa. Oma arvosteluni käänsi samassa hetkessä ylösalasin kaikki, mitä sain ajatelluksi ja suurella vaivalla puetuksi sanamuotoon.

Tahdoin muun muassa, perustuen nuoruuteni muistoihin, kirjoittaa itsestäni seuraavaa:

»Minä rakastan maalaista luontoa yli kaiken, koivuja, petäjiä ja pilviä;—rakastan maatyötä, hevosia, ajoa, vesiä, veneitä;—rakastan konepyöriä, varveja, pajoja, rautateollisuutta, mitä hyvänsä käsin tehtävää vaihtelevaa työtä, joka kysyy ruumiillista harjaantumusta ja taitoa. Samalla minä rakastan yksinäisyyttä ja haaveilua, rakastan kirjoitella kertomuksia ja kuvauksia, miettiä, rakentaa filosoofisia teoriioja. Kaikki yhteiskunnallinen virka- ja pakkovalta on minulle vastenmielinen; kammoon julkista esiintymistä ja yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja valtaan pyrkimistä, mutta erityisesti sitä kilvoittelua, joka on näiden luonnollinen seuraus. Tahtoisin paeta tätä kaikkea, ja luulen, että valkoinen koivunrunko tai pilvien lomasta näkyvä iltataivas juuri siksi minua vetääkin semmoisella sammumattomalla kaipauksella puoleensa, että ne ovat vapaat siitä levottomasta kilpailun hengestä, jota tuntiessa sydän niin kipeästi sykähtää.»