Mutta kun jatkoin kuvaustani tähän suuntaan, hämmästyin yhtäkkiä sen virheellisyyttä. Minä melkein punastuin, kun ajattelin, että joku, joka minut tuntee, tulisi tuon valheellisen kuvauksen lukemaan. Ja tahtoisin nyt kirjoittaa ihan toisella tavalla:
»Minä olen kaupunkilaistyyppi kiireestä kantapäähän; rakastan valtakatuja, ihmisjoukkoja; käytän paraimpia pukuja, jotka antavat minulle edullisen ulkonäön; liikun mielelläni valaistuissa juhlasaleissa; pyrin puhujalavoille ja muuhun julkiseen esiintymiseen; koetan päästä kaikkien yhteiskunnallisten laitosten perille; valitsen toimialakseni käytännöllisen lakimiehen työn, joka voi johtaa korkeimpaan yhteiskunnalliseen asemaan; antaudun intohimoisesti puolue-elämään; kilvoittelu on minun elämäni,—vaikutukseen ja merkitykseen pyrkiminen on minun uskontoni.»
Mutta siinähän oli minulla edessäni kaksi kuvausta, jotka olivat melkein toistensa vastakohtia! Ensimmäinen oli ehdottomasti tosi, jos ajattelin itseäni ikäänkuin sisältäpäin, omissa silmissäni, mutta särkyi heti, jos ajattelin jonkun muun sitä katsovan. Toinen sitävastoin oli tosi, jos ajattelin itseäni muiden mielteenä. Ainoastaan muiden mielteenä se oli minunkin mielteeni.
Ikäänkuin pelastuakseni tästä vaikeudesta minä vihdoin rupesin tutkimaan syytä juuri siihen, miksi tehtäväni oikeastaan tuntui niin pulmalliselta. Ja näin huomasin, että vaikeuden tuottaa juuri tuo omituinen kaksinaisuus olemuksessani. Minulla on kuva itsestäni sellainen, kuin tunnen olevani sisällisesti. Ja minulla on kuva itsestäni sellainen, jollaiseksi tahdon että muut minua mielessään kuvailisivat.
Tämän seikan merkitys niinmuodoin ei ole suinkaan siinä, että se estäisi minua antamasta oikeata ja yhtenäistä kokonaiskuvaa itsestäni, vaan päinvastoin juuri kaksinaisuuden ymmärtäminen auttaa minua pääsemään olentoni varsinaisille perille.
Sen sijaan, että siis katsoisin pois tästä kaksinaisuudesta, minä nyt koetan seurata sitä läpi elämäni, kertoa sen synnyn, kehittymisen ja päättymisen.
Ja tämän kertomuksen on vastaaminen, mitä minä olin ennen heräämystäni.
1.
Suhteeni Jumalaan nuoruudessa.
Suhteesta Jumalaan voi puhua kahdessa tarkoituksessa. Toinen suhde on ulkonainen, toinen sisäinen. Ulkonainen suhde on se, mitä minä järjen kannalta jumalasta ajattelen, mistä voin vapaasti keskustella toisten kanssa, minkä voin kieltää tai tunnustaa. Jumalan nimeä minä silloin sekä ajatuksissa että puheessa käytän vaan yleisen kylmän käsitteen merkitsemiseksi. Mutta sisäinen suhde jumalaan on riippumaton siitä, tunnustanko ulkonaisen jumalan olemassaoloa vai kiellänkö sen, riippumaton järjen päätelmistä. Semmoisena jumalan nimi ei ilmaise toiselle ainoastaan käsitettä, vaan avaa hänelle näköluukun minun syvimpään sieluuni. Eikä tätä nimeä voi silloin edes lausua pakottamatta itseään.