Muun muassa minä silloin päiväkirja-kirjoituksen tavoin kirjoitin pienelle paperiarkille muistiin muutamia ajatuksia omasta itsestäni ja elämästäni. Jos paperi olisi tallella, jäljentäisin sen tähän semmoisenaan;—mutta se on hukkaantunut tai lienenkö sen hävittänyt.
Koetin siinä olla ehdottoman rehellinen itseäni kohtaan. Koetin kaikin voimin kiinnittyä vaan totuuteen. Mietin kauan silmät ummessa ja käsi silmillä. Säälimättä tunnustin elämäni tarkoituksettomuuden, oman luonteeni höllyyden, kaiken lujuuden puutteen tahdossani; kirjoitin siitä, kuinka monasti olin päättänyt toden teolla ryhtyä työhön itseni kanssa ja kuinka olin aina tehnyt tyhjäksi edelliset päätökseni; kirjoitin, että olin kehittynyt pahaksi, ilkeäksi olennoksi, että vaivasin ympäristöäni olematta sille miksikään avuksi tai iloksi. Mutta jatkoksi kirjoitin usein tuntevani, että minä oikeastaan, syvimmässä itsessäni, en ollutkaan niin paha; että minussa oikeastaan olisi ollut paljon taipumusta hyvään. Muistan erityisesti kirjoittaneeni jotenkin näin:—»Joskus tuntuu kuin olisi jumala minusta aikonut ihan toista kuin mitä nyt olen. Minusta tuntuu, että jos aina koettaisin olla hyvä, niin pääsisin vieläkin tietämään mitä Hän on minusta aikonut.»
Mutta muistan myöskin, että kirjoittaessani minä samalla en voinut karkoittaa mielestäni jonkinlaista levottomuutta, joka kasvoi sen mukaan, mitä rehellisempi koetin olla, mitä avonaisemmin syventyä todelliseen itseeni. Tämä levottomuus tuli siitä, että pelkäsin paperilapun voivan joutua jonkun syrjäisen nähtäväksi ja minä olisin tahtonut sitä tallettaa muistiksi siitä, kuinka nyt ajattelin ja tunsin. Kirjoittaessani sentähden samalla mietin, minne sen piiloittaisin: päivällä pitäisin povitaskussa ja yöksi panisin tyynyn alle.—Sillä en olisi mistään hinnasta sallinut kenenkään saavan tietää, että minä, partasuu juristi, ajattelin itsekseni niin lapsellista, kuin että »jospa aina koettaisin olla hyvä!» Mikään asia ei olisi voinut olla minulle masentavampaa ja saattaa minua enemmän hämilleni.
Salaisesti minä kumminkin päätin käyttää hyväkseni tätä harvinaista tunnelmaa.
»Jospa perustuisin siihen ja juuri nyt tekisin tuon viimeisen, lopullisen päätökseni,—nyt, ennenkuin olen jälleen tullut vastatusten ulkomaailman kanssa!»
Juuri tämä tunnelma teki, että nykyinen päätökseni saattoi tulla niin erilaiseksi, kuin kaikki entiset, että nyt saattoi syntyä entisiä vakavampi, perusteellisempi ja voimakkaampi päätös. Juuri tätä tunnelmaa minä siis en saanut päästää käsistäni. Ja minä ryhdyinkin aivan erikoiseen toimenpiteeseen sen säilyttämiseksi ja tehdäkseni sen, jos mahdollista, vielä herkemmäksi.
Koetin siinä tarkoituksessa lähestyä Jumalata.
Siinä se oli tuo vanha lapsuuden suhde Jumalaan aivan entisellään. Eivät mitkään ateismit olleet sitä vähimmässä määrässäkään muuttaneet. Aivan niinkuin minulla ei olisikaan ollut suippopäistä partaa ja ylläni kiiltävää verkatakkia, eikä koko tuota elämää levottomine pyrkimyksineen. Kaikkien muiden kokemuksieni kasvaessa oli tämä suhde Jumalaan yksin jäänyt siksi, mitä se oli ollut lapsena ollessani.
Enkä minä mitenkään osannut puhutella Jumalaa nyt niinkuin minusta aikaihmiselle olisi sopinut.
Eriskummainen oli tämä mielentila. Kun vaan koetin rukoilla, vetäytyi Jumala pois, eikä ollut enää läsnä, ja minä olin kadottamaisillani koko tunnelman.