Miksi, miksi hän ei voinut tehdä tätä tunnelmaa ikuisesti kestäväksi!
Jos kerran sen pysymisestä riippui kaikki!
Juuri tätä kysymystä hän tosin kutsuikin minua ratkaisemaan, aivan niinkuin ennen muinoin sitä kysymystä, miksi Jumala ei voinut muuttua minulle pääasiaksi ja hänen ilmakehänsä ei voinut ympäröidä minua aina.
Mutta minulla ei nyt ollut aikaa syventyä tähän kysymykseen. Aivan niinkuin ennen muinoin minä vaan nytkin tein hänelle lupauksen, että tahdoin vihdoinkin oikein koettaa päästä kaikesta siitä, mikä minun tulevaisuudelleni ja aikeilleni voisi olla vahingoksi. Ja niinkuin silloin, niin nytkin, minusta tuntui, että Jumalan olisi ollut syytä olla ainakin johonkin määrin tyydytetty kauniisiin lupauksiini ja siis minua hyvissä pyrinnöissäni tehoisasti auttaa.
* * * * *
Jos rukoukseni muistutti minulle lapsuuden aikoja, niin oli tässä toinenkin asia, joka minulle samaa muistutti.
Se, ettei Jumala nytkään rukoustani kuullut.
Sillä jo muutaman päivän kuluttua minä olin kaikin puolin rikkonut tämän näin erikoisesti valmistetun lopullisen päätökseni.
Olin senjälkeen kahdenvaiheilla, oliko minun purskahtaminen hillittömään itkuun, vai oliko minun pitäminen koko asiata ikäiselleni miehelle sopimattomana lapsellisuutena, joka ei ainoastaan ollut muilta tyystin salattava, vaan minun itsenikin mitä pikemmin pyhittävä pois muististani.
12.
»Kristuksen opin henki».