Jos kuvailen, että isäni olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon, joka on laissa rangaistuksen alainen, niin en minä olisi voinut tuomita häntä. En tarvitse kauan ajatella ymmärtääkseni, mistä syystä vanhan isäni tuomitseminen olisi vastoin Jumalan tahtoa. Minä en voisi tuomarinistuimelta katsoa isääni silmiin, sen rakkaussuhteen vuoksi, joka välillämme vallitsee. Hän tuntee minut, on nähnyt minun kasvavan silmäinsä edessä ja on minua pienuudesta pitäen rakastanut. Samaten minä tunnen hänet, olen häntä kunnioittanut ja rakastanut ja nähnyt omin silmin hänen harmaantuvan. Kuinka hyvin minä tiedän, ettei mikään rangaistus voi tässä olla paikallaan, ettei mikään rangaistus ole suinkaan omiansa häntä parantamaan, vaan että siihen tarvittaisiin jotakin ihan toista, jotakin sisästäpäin vaikuttavaa. Sillä minä, joka tunnen hänet, tiedän, kuinka syvältä ovat haettavat hänen tekonsa syyt, kuinka monet asianhaarat ja kuinka lukemattomat erikoisseikat, joista vieraalla ei voi olla aavistustakaan, ovat vaikuttaneet, että hän on se, mikä hän on. Onnettoman isän rikos minua vaan vetää rakastamaan häntä entistä enemmän, ja nimenomaan tuntuu moittivan, etten ole kylläksi häntä rakastanut, mutta ei missään tapauksessa käske tuomitsemaan häntä.
»Mutta,—sanotaan tähän,—ei ole kysymyskään hänen parantamisesta. Tiede on aikaa sitten luopunut siitä teoriasta, että rangaistuksen tarkoitus muka olisi parantaa rikoksentekijöitä. Kysymys on vaan siitä, että tässä tapahtuu oikeus. Oikeus on Jumalan tahto. Ankaran jumalallisen oikeuden mukaan, sinun velvollisuutesi olisikin tuomita isäsi, mutta laki on kuitenkin, erityisiin seikkoihin nähden, vapauttanut tuomarin tästä velvollisuudesta, käskien hänen semmoisissa tapauksissa jäävätä itsensä.»
Minä säpsähdän ja alan horjua. Mielessäni välähtää kertomus roomalaisesta sotaherrasta, joka pelkästä oikeudentunnostaan tuomitsi oman poikansa surmattavaksi.—Olisiko todellakin Jumalan tahto, että minä tuomitsisin isäni? Ja pitääkö minun todellakin kiittää inhimillistä armahtavaisuutta siitä, että minulle on tässä kohden vaatimukset lievennetyt? Ei, minä olen vannoutunut Jumalan tahdolle, minä tahdon täyttää sen kokonaan, minä en huoli mistään lievennyksistä.—Ja ylevä oikeudentunto täyttää koko minun olentoni, kun nyt olen voittanut inhimillisen heikkouteni ja kun pidän kädessäni loukkaamattoman, ikuisen oikeuden vaakaa. Ja minä tunnen ikäänkuin Jumalan pyhyys virtaisi minun kauttani.
Mutta juuri ennenkuin lausun tuomion, katsahtaa vanha isä minuun, ja meidän silmät kohtaavat toisensa. Isäni katse yhtäkkiä muistuttaa minulle koko entisyyteni. Hän tietää kaikki, kaikki, mitä siellä on ollut;—tietää senkin, kuinka minä kerran menettelin alhaisesti,— punastun vieläkin kun sitä ajattelen.—Ja samassa hetkessä minä lutistun alas siltä pyhän oikeuden jalustimelta jonne olin kohoutunut. Minä häpeän enin, että olin sinne osannutkaan kohota. Minä häpeän, että olin kohonnut sinne, missä ei ollut ollenkaan minun paikkani. Juuri jumalallisen oikeuden edessä minä häpeän. Juuri jumalallisen oikeuden valo syöksee minut tuomarinistuimelta ja käskee minun punastumaan sen edessä, jota aijoin tuomita.
Aivan samat tunteet minussa risteilisivät, jos minun olisi tuomitseminen veljeäni, tai sisartani, tai omaa vaimoani. En luule myöskään, että yksikään poika voisi oikeudentuntonsa perustuksella toivoa yhteiskunnallista rangaistusta esimerkiksi omalle äidillensä.
Se on äitini ja minun välillä elävä rakkaus, joka tekee minulle niin selväksi, että minun ei ole tuomitseminen.
Yhtä vähän minä voisin tuomita semmoisia ihmisiä, jotka eivät ole minun omaisiani, vaan joita kumminkin olen oppinut rakastamaan niinkuin omaisiani.
Ja juuri siksi, että se on rakkaus, joka minulle asian selvittää, en minä tarvitsekaan erityisesti Jumalan välitystä tässä tapauksessa ymmärtääkseni, ettei minun ole tuomitseminen. Inhimillinen luontoni sen minulle jo selvittää.
Sitävastoin tarvitsen nimenomaan Jumalan välitystä, ymmärtääkseni, että tuomitseminen on yhtä paljon hänen tahtoansa vastaan myöskin niihin henkilöihin nähden, joita minä en rakasta niinkuin omaisiani. Kun vaan jätän Jumala-ajatuksen mielestäni, olen minä nimittäin taas valmis vähitellen vetämään ylleni pyhän oikeuden kaapun, sen mukaan kuin on kysymys minulle vieraammista olennoista. Jos on kysymys toveristani, joka pankinvirkamiehenä on tehnyt kassanvajausrikoksen, olen minä vielä kahden vaiheilla. Sääli tosin tahtoisi ottaa voiton, mutta minä voin sen myöskin pudistaa päältäni, ja silloin minun itserakkauttani jo melkein kutkuttaa se kärsimys ystävän puolesta, jonka minä oikeudentunnon nimessä muka otan kantaakseni. Jos saman rikoksen tekee minulle tuntematon henkilö, niin, vaikka hänen oma äitinsä hyörisi ympärilläni ja koettaisi saada mieltäni järkähytetyksi, en minä voisi muuta kuin hymyillä tuon äidin lapsellisuudelle. Minun oikeudentuntoni on silloin jo horjumaton.
Kunnes vihdoin tullaan siihen ihmisryhmään, joka on minulle enin vieras. Se on se ihmisryhmä, jota sanotaan alemmaksi yhteiskuntakerrokseksi. Tässä ei ole enää edes oikeudentunnosta kysymys, tässä on vaan »päivänselvää», että heitä on tuomittava. Vai vieläkö niitä pitäisi jättää rankaisematta, noita tappajia, varkaita ja huorintekijöitä! Täällä minä tunnen, mitä en tuntenut silloin, kuin oli kysymys sen yhteiskuntaluokan jäsenistä, johon itse kuulun, jolloin rangaistus tuntui vaan semmoiselta välttämättömältä pahalta, mistä oikeuden vuoksi ei sopinut ketään vapauttaa. Täällä minä nimittäin vasta tunnen että suorastaan vihaan heitä ja heidän rikoksiansa, ja että pidän rangaistusta erittäin sopivana heidän rikostensa kostokeinona.