Mutta jos nyt minun on näitäkin ihmisiä rakastaminen niinkuin saman
Isän lapsia!
Jos minun täytyy osata ymmärtää ja olla tuomitsematta heitä, niinkuin ymmärrän ja olen tuomitsematta isääni tai äitiäni tai veljeäni tai sisartani tai parasta ystävääni!
Tai jos minun tässäkin täytyy asettua puhtaan oikeuden kannalle, niin mitä sanoo minun omatuntoni?
Se sanoo, että minun suhteeni heihin on kahdenlainen, riippuen siitä, ajattelenko vaan omaa suhdettani heihin vai ajattelenko heidän ja minun välilleni meitä yhdistävää Isää.
Edellisessä tapauksessa minä todellakin esiinnyn tuomarina heihin nähden. Minun on todellakin melkein mahdoton ymmärtää, mikä oikeudentunto voisi kieltää minua tuomitsemasta tavallisia tappajia ja varkaita. Sitä paitsi asettaa tässä minun sivistyksenikin minut heidän yläpuolelleen ja ikäänkuin oikeuttaa minun tuomarinasemaani. Minähän tiedän ja ymmärrän, että tappaminen ja varastaminen on väärin, mutta he eivät sitä ymmärrä. Ja sentähden minun täytyy pitää huolta siitä, että he rangaistuksen avulla sitä vähitellen oppisivat ymmärtämään. Toisin sanoen, tässä ei ole ratkaisevana enää oikeudentunto, vaan itse rangaistuksen tarpeellisuus.
Mutta jälkimäisessä tapauksessa, kun nimittäin ajattelen meidän suhdettamme toisiimme saman Isän lapsina, minä taaskin kukistun tuomarinasemaltani. Ja tällä kertaa on kukistumiseni vieläkin täydellisempi. Ei mitään, ei mitään jää minusta jäljelle Jumalan kasvojen edessä. Musta verkatakki, kiiltokaulus, kultanappi kaulahuivissa ja suippopäinen parta eivät tule otetuksi ollenkaan lukuun. Ne olivat äsken minulla ulkonaisena tunnusmerkkinä siihen, että minä olin sivistyksessä ja kehityksessä heidän yläpuolellaan ja siis sekä oikeutettu että velvollinen heitä tuomitsemaan. Nyt ne hävettävät minua ja minä en tiedä, mihin niiltä lymyisin. Sillä sivistyksen, jota niiden oli tarkoitus edustaa, Jumalan edessä tuomitsee minua itseäni.
Astuessani Jumalan eteen vastaamaan siihen, mikä on oikeuttanut minua muiden tuomariksi, ja riisuttuani siis yltäni kaiken tuon ulkonaisen asun, jolla täällä tietysti ei ole mitään merkitystä,—mikä häpeän puna nousee kasvoihin, kun minun eteeni aukeaa minä kaikessa alastomuudessaan!
Minun täytyy katsoa ympärilleni nähdäkseni olenko todella yksin ajatusteni kanssa, ettei minua kukaan yllättäisi.
Kuinka outo on tämä näky, kuinka tottumaton minun silmäni on siihen!
Onko tuo teko, jonka muisto nousee nyt esiin oltuaan tähän asti kuin maanpakoon karkoitettuna ajatuksistani,—onko se todellakin minun!—Ja tuo toinen, jota en ole koskaan voinut loppuun asti ajatella ilman että kaikki on minun sisässäni kouristunut.