Jotkut sanovat taas tähän:
»Mutta mihin joutuisi koko meidän yhteiskuntamme, jos kaikki näin jättäisivät semmoisen toiminnan, joka sotii heidän yksityistä omaatuntoansa vastaan. Jos ei olisi sotapäällikköjä, niin ei olisi sotamiehiä, ja jos ei sotamiehiä, niin ei koko sotaväkeä. Mutta jollei olisi sotaväkeä, niin kuka tottelisi kuvernööriä, joka on ylimmäinen käskynhaltija? Mutta jollei olisi kuvernööriä, niin ei olisi kruununvoutia eikä vallesmannia, ja kuka silloin panisi tuomiot täytäntöön? Pitäisi jättää velat ryöstämättä ja pahantekijät kiinniottamatta. Ja jos ei olisi tuomareita, niin ei olisi tuomituita, ja jos ei tuomituita, niin ei vankeja, ei vanginvartijoita eikä vankiloita. Jos ei olisi syyttäjiä, niin ei olisi syytetyitä, jollei olisi poliiseja, niin ei olisi järjestystä. Ja jos ei olisi siis oikeutta eikä järjestystä; niin vallitsisi oikeudettomuus ja epäjärjestys; intohimot pääsisivät vapaasti riehumaan, petoina hyökkäisivät ihmiset toinen toisensa kimppuun, yleinen sekasorto ja hämmennys olisi ainoa seuraus.»
Taas me siis rupeamme huolehtimaan maailman tähden. Äsken me huolehdimme sitä, ettei maailma kokonaisuudessaan voi muuttua Kristuksen ihanteiden mukaiseksi, koska se voisi käydä päinsä vaan siinä tapauksessa, että kaikki yksityiset ottaisivat samalla kertaa näitä ihanteita seuratakseen. Ja nyt me taas epäilemme, että yhteiskuntamme eli yhteiset asiamme joutuisivat sekasortoon, jos me kaikki ilman muuta alkaisimme seurata näitä samoja ihanteita.
Tähän tavalliseen ja usein kuultuun arveluun on vaan vastaaminen, että intohimot, oikeudettomuus ja yleinen sekasorto eivät suinkaan ole mahdolliset semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka kaikki ovat niin hienotunteisia, etteivät suostuisi semmoiseen toimintaan, mikä sotii heidän omaatuntoansa vastaan. Semmoiseenhan edellytykseen—»miten kävisi, jos kaikki jättäisivät»—perustuikin kuitenkin koko johtopäätös.
»Mutta,—sanotaan,—tarkoitus olikin vaan kysyä, mitä tekisimme kaikille varkaille, ryöväreille, murhaajille, pettäjille, järjestyksen rikkojille, jos me muut, jotka emme ole heidän kaltaisensa, olisimme niin hienotunteisia näitä sankareja kohtaan, ettemme rupeisi poliiseiksi, syyttäjiksi, tuomareiksi, kuvernööreiksi, emmekä pukeutuisi mihinkään sota-aseisiin vastustaaksemme väkisin yhä yltyvää pahaa?»
Tämmöisenä saa kysymys kuitenkin yhä oudomman ratkaisun. Sillä jos me kerran muutumme näin hienotunteisiksi, niin epäilemättä meidän hienotunteisuutemme tulee ilmaantumaan myöskin ja ennen kaikkea siinä, ettemme enää ajattele vaan omien lastemme kouluttamista ja sivistämistä, silloin kuin muiden lapset elävät köyhyydessä ja pimeydessä; ettemme kokoo omiin käsiimme rikkauksia ja siten pidätä niitä muilta; ettemme elä ylellisyydessä, kun tiedämme, että se on ostettu muiden puutteella; ettemme ylennä itseämme ja pyri ensimmäisiksi, vaan tahdomme olla tasa-arvossa ja yhdenvertaisina jokaisen kanssa. Mutta jos hienotunteisuutemme siis ylettyisi myöskin tähän kaikkeen, niin ei murhaajia, rosvoja ja varkaita meidän keskuudessamme olisikaan. Sillä miksi kukaan enää tahtoisi väkisin muilta ottaa, jos hänellä kerran itsellään olisi kylläksi sekä aineellista että henkistä ravintoa?
Kysymyksellä saattaa siis olla jotakin järkeä ainoastaan siinä tapauksessa, että sillä tahdotaan saada tietää, mimmoiseksi meidän yhteiskuntalaitoksemme muodostuisi, jos me asianomaiset, joilla on valtaa, tietoja ja varoja, muuttuisimme niinhyvin yhdessä kuin toisessakin suhteessa hienotunteisiksi.
En minä sitä tiedä. Semmoiseen kysymykseen voi jokainen hakea vastausta itseltänsä, kahdenkesken. Sillä onhan se kysymys aivan sama, kuin kysymys: mimmoiseksi yhteiskuntamme muodostuisi, jos me rupeisimme noudattamaan Jumalan tahtoa. Eihän juuri mielellään voisi epäillä sitäkään, että Jumala olisi neuvoton, miten käyttää meidän hyväntahtoisuuttamme meidän parhaaksemme.
Mutta jos sittenkin minun on jotakin vastaaminen, niin en tietysti voi perustua muuhun, kuin omiin yksityisiin kokemuksiin. Ja ne minä saatan mielelläni kertoa.
Kun minä elin yksistään oman tahdon täyttämistä varten, saatoin minä hartaastikin rukoilla Jumalaa, että hän auttaisi minua tarkoituksissani. Mutta minä rukoilin turhaan. Hän ei kuullut minua, vaikka ei kyllä sysännyt luotansakaan.—Ja kun minä en siis tarvinnut Jumalaa muuta kuin omia tarkoituksiani auttamaan, ja kun hänestä näin ei ollut mitään apua, jätin minä hänet tarpeettomana syrjään.