Mutta tuli sitten aika, jolloin Kristuksen oppi antoi minulle uuden tiedon Jumalasta. Tämä oppi käski minua kääntymään Jumalan puoleen saadakseni häneltä itse elämäntarkoituksen ja osoitti ainoaksi semmoiseksi Jumalan tahdon täyttämisen. Se antoi minulle oman tulevaisuuteni sijaan uuden tulevaisuuden: Jumalan valtakunnan rakentamisen.
Ei kukaan, joka olisi nähnyt saman valon, kuin sain nähdä minä ilman vähintäkään omaa ansiotani, olisi voinut pysähtyä arvelemaan, mihin suuntaan hänen nyt olisi ollut meneminen.
Mutta ne, jotka eivät nähneet tätä valoa, eivät sentähden voineet ymmärtää menettelyäni, kun minä jätin kesken pitkälle saatetun ja suuria varoja kysyneen urani. Mitkä varoittivat, mitkä ennustivat minulle ja perheelleni täydellistä perikatoa,—ja taisi olla niitäkin, jotka epäilivät, etten ollut täysissä järjissäni.
Jos minä nyt voisin kuvata sen siunauksen laajuutta, joka tästä askeleesta oli seurauksena, niin epäilemättä todistukseni voima kasvaisi, mutta minä tarvitsisin siihen yhtä paljon paperia kuin jo nyt olen tähän kirjaan käyttänyt. Sen vaan sanon, että jos olisin edeltäpäin tiennyt nimenomaan mimmoiseksi uusi tulevaisuuteni tulisi muodostumaan, niin en olisi hetkeäkään epäillyt vaalia vanhan ja uuden välillä.
Tämmöisen tiedon kautta olisi kuitenkin koko askeleen merkitys kadonnut. Sillä minä en olisikaan enää voinut perustua vapaasti Jumalan tahtoon, vaan olisin perustunut siihen viekottimeen, mikä tässä uuden tulevaisuuden tiedossa oli.
Minunhan oli juuri kehittyminen vapaudettomuudesta vapauteen. Oltuani oman tulevaisuuteni orja minun nyt piti päästä vapaaksi tästä ulkonaisesta viekottimesta. Oman tahtoni eli oman tulevaisuuteni sijaan minun nyt piti perustua Jumalan tahtoon. Siis en minä voinut saada mitään tietää siitä, mikä minua odotti.
Mutta kun minulla nyt on personallinen kokemus siitä sanomattomasta siunauksesta, mikä seuraa Jumalan tahtoon perustumista, niin kuinka minä voisin hetkeäkään epäillä, että koko ihmiskunnankaan kävisi muuten kuin hyvin, jos se perustuisi Jumalan tahtoon?
Minä näen selvästi, että ihmiskunnankin »oma tulevaisuus» on kehittynyt yhtä toivottomaan umpisokkeloon, kuin oli kehittynyt minun yksityinen tulevaisuuteni.
Me olemme luottavinamme tähän tulevaisuuteen, siihen että kerran selviämme sota-asioistamme ja pääsemme sotaveroista vähemmälle; me kuvailemme, että kerran perustamme kansainväliset sovintotuomarit, ja me mietimme ihan tosissamme, mimmoinen se valta muka pitäisi olla, jonka tehtävänä olisi valvoa tasa-arvoisuutta ihmisten välillä ja jakaa heille tavaraa yhtäpaljon jokaiselle. Mutta päivä kuluu päivän perästä ilman että me näitä hyviä tarkoituksia lähestymme nimeksikään;— päinvastoin, sotaverot yhä kasvavat, riitaisuudet kansojen välillä yhä enenevät ja tavara köyhien ja rikkaiden välillä ei ota tasaantuakseen.
Niin kurjalta kuin ihmiskunnan oma tulevaisuus siis minusta näyttääkin, uskon minä, että se juuri jouduttaa ihmiskunnan todellista parasta, sillä sen kautta luottamus tähän sen omaan tulevaisuuteen ennen tai myöhemmin täytyy auttamattomasti kadota.