Yksi kielto on muun muassa se, josta jo olen puhunut,—ettei ihmisen pidä valalla lupautua täyttämään kenenkään toisen ihmisen tahtoa, koska hän on kutsuttu täyttämään ainoastaan Jumalan tahtoa.
Mutta tärkein ja meidän kehityskauttamme ehkä läheisimmin koskeva käsky on se, joka kieltää väkivallalla vastustamasta pahaa.
»Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan.» (Neljäs käsky Vuorisaarnassa).
Yhtä uusi kuin on maailmalliselle katsantotavalle Kristuksen rakkaudenoppi, joka käskee rakastamaan vierasta niinkuin omaista, yhtä uusi on myöskin tämä sen luonnollinen johtopäätös, pahan vastustamisen kielto.
Se on uusi, ja kumminkin, mikä voisi olla enemmän vanhaa ja korvillemme tutumpaa, kuin meidän oma sananlaskumme: pahaa ei ole pahalla kostaminen!—Siis ei myöskään väkivallalla.
Uutuus, ei olekaan siinä, että ensi kertaa kuulisimme sitä lausuttavan, vaan uudeksi se muuttuu vasta kun ensi kerran kuulemme vaadittavan sen toteuttamista koko laajuudessaan.
Meillä on silloin heti esillä tuhansia vastasyitä, jotka tekevät tuon opin toteuttamisen ainakin useissa tapauksissa mahdottomaksi. Meille tulee hyvin tärkeäksi todistaa, että löytyy tämmöisiä tapauksia. Sillä me hyvin ymmärrämme, että jokainen poikkeus yleisestä periaatteesta heikontaa tätä periaatetta, rikkoo koko sen kärjen ja tekee siitä vaan kauniin lauseen, jota voi käyttää korkeintaan sananlaskuna,—jota tosin voi ehkä opettaakin, mutta jonka noudattamisessa on käytettävä kaikkea valintaa ja varovaisuutta. Me tuomme esiin esimerkkiä, toinen toistaan liikuttavampia, joilla nyt tarkoitamme osoittaa, mihin hullunkurisiin johtopäätöksiin muka tulisimme, jos tekisimme tuon opin ehdottomaksi säännöksi. Pahin esimerkki ei ole siinä, että jos sinua lyö joku oikealle poskelle, niin käännä hänelle myöskin vasempasi. Sillä kunnioituksesta Kristusta kohtaan, joka tätä vertausta käytti, me menemme sen ohi lausumatta siitä sitä tai tätä, taikka, jos varovasti myönnämmekin, että olisihan ylevämielistä siihen määrään hillitä itseänsä, niin kohautamme sitten olkapäämme ja sanomme: mutta me nyt olemme tavallisia kuolevaisia! Paljo pahempia ja arveluttavampia esimerkkiä me voimme keksiä. Me asetumme itse ulkopuolelle tapausta, annamme pahantekijän lyödä, ei meitä, vaan jotakin meille rakasta henkilöä, ja kysymme sitten, onko meidän nytkin seisominen kädet ristissä tai sanominen: lyö vielä toisellekin poskelle! Tai vielä pahemmin: Inhoittava murhaaja hyökkää meidän oman äitimme kimppuun pistääkseen veitsen hänen rintaansa,—pitäisikö meidän antaa hänen suorittaa loppuun katala työnsä? Veret nousevat meidän päähämme pelkästä ajatuksestakin, meidän oma oikeudentuntomme nostattaa meitä kapinaan, ja me olemme valmiit inholla syöksemään mokoman opin luotamme. Sillä me aivan oikein tiedämme, että jollei oppi pidä paikkaansa näissä esimerkeissä, niin on se samassa kelvoton miksikään yleiseksi säännöksi.
Sentähden minä tahdon koettaa osoittaa, että oppi todella pitääkin paikkansa kaikissa kohdin, ja että se näin ehdottomana sääntönä muodostaa välttämättömän eikä vähimmin tärkeän osan Kristuksen rakkaudenopista.
Epäilemättä löytyy alemmassa kehitystilassa olevia kansoja tai heimoja, joille yhä vielä tuo tuttu käsky: ei sinun pidä tappaman, on jotakin uutta ja käsittämätöntä. Kuinka?—sanovat he,—vaaditteko todellakin, että minun pitäisi jättää henkiin sen joka on minua ja minun sukuani solvaissut? Siinä tapauksessa teillä ei ole mitään oikeudentuntoa, ja teidän moraalinne on käynyt hölläksi!
Mutta vaikka me hänet täydellisesti ymmärrämme, vaikka meitä voi miellyttää tuo hänen pyhä loukkaantumisensa, niin tiedämme kumminkin hänen olevan aivan väärässä. Meitä melkein naurattaa hänen itsepäinen pysymisensä omassa harhaluulossaan. Ja me olemme aivan vakuutetut siitä, että, jos vaan jollakin lailla voisimme saada hänelle asian selitetyksi, hänen täytyisi,—niin totta kuin hän on ihminen kuten mekin,—myöntää, että olemme oikeassa ja löytää juuri itsessänsä tuon moraalisen lain, joka on kaikille ihmisille yhteinen ja joka kieltää tappamasta. Vieläpä me voimme kuvailla, kuinka me häntä koettaisimme vakuuttaa ja kuinka hän vihdoin, pitkien miettimisten ja punnitsemisten perästä, alkaisi suostua uuteen ajatukseen. Rauhallisina hetkinä hän kenties voisi varovasti myöntää, että todella saattaa puhua semmoisesta yleisestä laista, joka kaikissa tapauksissa häntä kieltää tappamasta.