Mutta siinä myöskin kaikki.
Sillä niinpian kuin hänen mielenrauhansa tulisi häirityksi, niinpian kuin häntä tai hänen sukuansa jälleen loukattaisiin, häviäisi meidän pieni istutuksemme heti kuulumattomiin siihen sykkivän veren tulvaan, joka paisuttaisi hänen sydäntään. Hän viskaisi inholla pois meidän »hennot, humaaniset haaveemme». Hän ei tahtoisi enää mitään niistä tietää. Hän sanoisi meille: minulla on minun omat käsitykseni ja oikeudentuntoni,—pois tieltä!
Kuinka ymmärrettävä on hänen raivostumisensa, ja samalla kuinka eksynyt hän on, kun menee tappamaan lähimmäistänsä!
Me ymmärrämme, että jos he vaan tunnustaisivat tuon moraalisen lain, ja alkaisivat sitä seurata, niin heidän onnensa olisi sillä luotu. He voisivat jättää heimolaiselämänsä, heidän hajonneet sukunsa voisivat yhtyä kansaksi, he voisivat ryhtyä rauhalliseen maanviljelykseen, sivistys orastaisi heidän joukossaan, syntyisi kouluja ja yliopistoja, tulisi mahdolliseksi taide, tiede,—kaikki, mikä nyt antaa sisältöä meidän elämällemme.
Me sen ymmärrämme, sillä meillä on kaikki nuo siunaukset, ja me tiedämme, että ne ovat meillä juuri sen vuoksi, että olemme tunnustaneet tuon lain yleiseksi ja sitä noudatamme. Me olemme kirjoittaneet ja julistaneet semmoisen lain, että tappaminen on jokaiselle kaikissa tapauksissa kielletty.
Mutta nyt on tosin kiusansa meilläkin.
Näyttäisi, että kaikki on järjestyksessä. Näyttäisi, että onnestamme ei puutu mitään. Mutta sittenkin meitä jokin painaa. Onko se se tieto, että meidän joukossamme veriset sodat riehuvat, että me tuomitsemme ihmisiä kuolemaan tai elinkautiseen vankeuteen, että toisilla meistä on rajaton valta toisten yli, tai että toiset voivat olla joukossamme upporikkaita ja toiset ryysykerjäläisiä,—vai mitkä yhteiskunnalliset epäkohdat lienevätkään meitä painamassa? Me tosin koetamme vakuuttaa, että ilo riippuu sisällisestä tyytyväisyydestä eikä ulkonaisista seikoista. Mutta kuitenkin jääpi jäljelle kysymys: mistäs sisällinen tyytyväisyys riippuu? Eikö siihen ollenkaan voi vaikuttaa tieto ulkopuolella olevasta vääryydestä ja erehdyksestä? Tai eikö sillä ole mitään tekemistä toisten ilon ja surun kanssa?
Mutta mitenkäpä me voisimme päästä sodista ja tuomioistuimista ja mestauksista ja vankeuksista. Täytyyhän meidän toki torjua vihollisen hyökkäystä, täytyyhän meidän tuomita pahantekijät ja vangita rauhanrikkojat.
Vai eikö pitäisi? Kuka sanoo, ettei pitäisi? Niin, se on totta, se on tuo vanha juttunne, ettei saa vastustaa pahaa! Mutta onhan yhtä vanha totuus, ettei sääntönne pidä kaikissa tapauksissa paikkaansa. Sillä ettehän toki väitä, että meidän olisi seisominen kädet ristissä, jos esimerkiksi inhoittava murhaaja hyökkäisi oman äitimme kimppuun!
Siinä se nyt on se esimerkki, aivan samoilla sanoilla kuin villin, jolle koetettiin vakuuttaa, että tappaminen on kaikissa tapauksissa kielletty.