Usko.
Uskon merkitys ei ole siinä, että minä uskon jotakin järjen kannalta yliluonnollista; vaan usko saapi sisällyksensä siitä, minkä verran siinä on luottamusta ja uskallusta.
Usko Kristukseen, Jumalan poikaan, on, kuten hän itse sanoo, yhtä kuin usko siihen, joka hänet lähetti, se on Isään. Mutta usko Isään ei ole ollenkaan yhtä kuin usko Jumalan olemassaoloon. Jeesuksen opetuslapsi Jaakob sanoo, tästä asiasta puhuessaan, hyvin sattuvasti: »Sinä uskot, että yksi Jumala on; sen sinä oikein teet: perkeleet myös sen uskovat, ja vapisevat. Mutta tahdotkos tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman töitä kuollut on? Eikö Abraham töiden kautta vanhurskautetuksi osoitettu, koska hän poikansa Isaakin alttarille uhrasi?» Jokainen muistaa tuon liikuttavan kertomuksen siitä, kuinka Jumala käski Abrahamin uhrata poikansa, kuinka Abraham jo ojensi veitsensä tappaakseen tämän, mutta kuinka enkeli sitten pidätti hänen kätensä ja ilmaisi Jumalan mielisuosion hänen uskonsa vahvuuteen.—Kristuksen jälkeen meillä on tosin paremmat tiedot siitä, mikä Jumalan tahto on; mutta uskon merkitys ja sisällys on yhä sama kuin Abrahamin päivinä. Nytkin seuraa elävää uskoa Isään välttämättä usko hänen tahtoonsa, hänen tahtonsa täyttämisen mahdollisuuteen ja kutsumukseen.
Senvuoksi ylimeno uskottomuudesta uskoon ei ole sitä, että oltuani uskomatta joihinkin henkisiin asioihin, minä jostakin hetkestä asti nyt rupean uskomaan niiden todellisuutta. Jos niin olisi, niin voisi usko pesiytyä ihmissydämmeen vaikuttamatta mitään näkyvää muutosta hänen elämänsä kulkuun. Niin ei ole kumminkaan asian laita, vaan seuraa uskoa aina samalla täydellinen uudestasyntyminen.
Tämä ylimeno ei ole oikeastaan siirtyminen uskottomuudesta uskoon, vaan on uskojen vaihtaminen,—semmoisten uskojen, joista kumpikin voi antaa oman suuntansa elämälle. Tahdon sillä sanoa, että jos minulla ennen ei ollut uskoa mihinkään Jumalaan tai vielä vähemmän mihinkään Jumala-Isään, niin en siltä ollut ilman mitään uskoa. Päinvastoin, minulla oli silloinkin semmoinen usko, joka ohjasi elämätäni, tekojani ja ajatuksiani.
En tarkoita uskoa ihanteihin, tieteesen, taiteesen, sosialistisiin aatteihin tai muuhun sellaiseen. Tämmöinen usko on aina enemmän tai vähemmän omatekoista teoriiaa, jota voi itse arvostella, muodostella mielin määrin, ja joka voi eri aikajaksoina muuttua toisesta toiseen.
Siitä uskosta, joka johti minua ja jota tässä tarkoitan, ei minulla ollut silloin aavistusta. En ollut siitä itsetietoinen. Vasta sitten kuin olen ruvennut toisin uskomaan, näen nyt, että minulla oli usko ennenkin. Se usko oli syntynyt minuun ilman omaa valintaani; sen olin perinyt semmoisenaan maailmalta; maailma oli sen itse minuun painanut. Se kuului niin vereni ja lihani ja luonteeni ominaisuuksiin, etten voinut asettua sen ulkopuolelle, aivan niinkuin en voinut asettua ulkopuolelle itseäni.
Jos lyhyesti tahtoisin merkitä, mikä tuo entinen uskoni oli, niin pitäisi minun sanoa, että se oli usko itseeni.
Taikka, että luulin olevani oman elämäni herra. Uskoin horjumattomasti siihen, että elämäni tarkoitus oli minun oma menestykseni, että minä siis saatoin hallita tulevaisuuttani, että kaikki siellä riippui siitä, mitä minä tahdoin ja kuinka minä menettelin.
Jos joku olisi siihen aikaan sanonut minulle, että minulla on tämmöinen usko, että minä tämän uskoni voimasta puhun, ajattelen ja toimin, että tämä usko määrää koko minun elämäni laadun ja värin, olisin minä pitänyt hänen puhettansa mielettömyytenä, ei siksi, ettei se olisi ollut totta, vaan siksi, että hän sanoi sitä »uskoksi», sitä, mikä on luonnollisin asia maailmassa, mikä ei voi olla muuten.