Nyt sitävastoin en voi tuossa entisessä elämänkäsityksessä nähdä muuta kuin vahvan, syvälle juurtuneen uskon. Siinä oli uskon tavallisimmat tunnusmerkit. Päätunnusmerkki on, että se, niinkuin jokainen muukin usko, ei ottanut mitään vaikutusta järjen päätelmistä, joilla voi todistaa sitä vastaan, sen mahdottomuutta. Kuten jokainen elävä usko, niin tämäkin oli ehdottomassa yhteydessä varsinaisen elämänviehätyksen kanssa; kaikki todistukset sitä vastaan tuntuivat vihollismielisiltä, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet riistää pois elämältä juuri sen, mikä siinä oli viehättävää. Sentähden mitä voimakkaammat ja selvemmät todistukset olivat, sitä vastenmielisemmät ne olivat uskolle ja sitä vähemmän se niistä tahtoi tietää.
Nyt, kun selvästi ja itsetietoisesti näen tuon oman entisen uskoni, en voi kyllin ihmetellä sen sitkeyttä. Sillä ne todistukset, jotka sitä vastaan puhuivat, ja joita tässä etupäässä tarkoitan, eivät olleet suinkaan mitään keksittyjä filosoofillis-teoloogillisia todistuskappaleita, vaan olivat luonnollisinta tietoa ja jokapäiväisintä kokemusta. Niin, melkeinpä voin sanoa, että koko minun elämäni, sen lukemattomat tapaukset ja monenlaiset muodostukset eivät muuta tarkoittaneet kuin todistaa minulle tuon uskoni mahdottomuutta.
Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja kumminkin tiesin, ettei ainoakaan asia elämässäni ollut mennyt niinkuin olin aikonut, ettei yksikään haaveeni ollut toteutunut. Tiesin sen, se oli jokapäiväinen kokemukseni, mutta minä uskoin sittenkin, että ne aikeet, jotka eivät vielä olleet ennättäneet mennä mitättömiksi, tulisivat kyllä toteutumaan niinkuin ajattelin. Sitäpaitsi tiesin kaikista niistä ihmisistä, joita tunsin perinpohjin, että heidän elämänsä oli muodostunut ihan toiseksi kuin he olivat aikoneet; joskus tuntui, että kohtalo menetteli säälimättömästi ja julmasti ohjatessaan heidän elämänsä täydelliseen vastakohtaan kaikesta siitä, mitä he olivat nuoruudessansa haaveksineet. Ja kumminkin, kun näen heitä jo sortuneina ja nolattuina elämän koulussa, ei minua ollenkaan kummastuta kuulla heidän yhä puhuvan tulevaisuudestansa ja yhä koettavan siitä innostua, kuin puhaltaakseen hehkua sammuvaan hiillokseen. Mitäpä heillä muuta olisi tehtävääkään!
Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja elin sitä varten, ja kumminkin tiesin, että kuolema minä hetkenä tahansa voi keskeyttää kaikki ne puuhat, joilla tulevaisuuttani rakensin. Minä sentähden en tahtonut ajatella kuolemata enkä ollut siitä tietääksenikään. Kun kuulin kerrottavan, että joku oli kompastunut liukkaalla kadulla, särkenyt pääkallonsa ja kuollut siihen paikkaan, oli se minusta jotakin erikoista, joka ei koskaan voisi minulle tapahtua. Kaikki muut saattoivat olla tuommoisen sattumuksen oikun alaisia, vaan en minä. Minun tulevaisuuteni ja aikeeni tuntuivat olevan ylempänä sattumusta. Ja vaikka jokapäivä näin, että minun ijässäni ja asemassani olevat ihmiset saattoivat kuolla kesken aikeitansa, usein niinkin, että kuolivat juuri silloin, kuin olivat voittaneet kaikki esteet ja vastukset, mitkä olisivat olleet heidän aikeittensa tiellä, niin ei se minuun mitään vaikuttanut: Minä uskoin sittenkin, että elämäni tarkoitus oli minun aikeitteni toteutuminen;—uskoin, että olen oman elämäni herra.
Voiko ajatella vahvempaa ja sitkeämpää uskoa!
Tätä uskoa ei voi ottaa ihmiseltä pois mikään järki, mikään logiikka, mikään filosofia. Sillä siihen on yhdistynyt hänen elämänsä koko viehätys.
Tämän ihmeen voi aikaansaada ainoastaan toinen usko, joka tulee entisen sijaan ja tarjoo suurempaa elämänviehätystä kuin entinen.
Ja semmoinen toinen, aivan vastakohtainen usko on usko siihen Isään, joka meille on itsensä ilmoittanut Jeesuksen kautta. Se usko tarjoo uuden elämänviehätyksen vanhan sijaan. Ja sentähden se—ja ainoastaan se—voi juurineen hävittää tuon vanhan sitkeän maailmanuskon.
Palaan siihen mistä aloin. Uskon sisällys ei ole siinä, että voin uskoa asioita, jotka minusta tuntuvat yliluonnollisilta ja sotivan järkeäni vastaan, vaan usko saa merkityksensä siitä, minkä verran siinä on luottamusta, uskallusta. (Toinen asia on, että tämä luottamus sitten avaa silmät näkemään paljon semmoista, johon järki sitä ennen ei ole voinut ulottua.)
Ainoa »yliluonnollinen», johon sinun on uskominen ennenkuin voit uskoa, että sinun on noudattaminen Isän tahtoa, on se, että sinulla on Isä.