Mutta ei tämäkään ole mikään kuiva tosiasia.
Eikä se ole ollenkaan sen yliluonnollisempaa, kuin se usko, joka sinua on johtanut elämässäsi ja joka on ollut kaiken toimintasi vaikuttimena.
Sinähän itse olet uskonut rakkauteen—ja sehän on kokonansa henkinen asia. Sinä olet uskonut, että ihmiset tulevat sinua rakastamaan, että he tulevat sinua kunnioittamaan, että sinun nimesi tulee olemaan heidän huulillansa, että he tulevat antamaan sinulle tietä, missä kulkenetkin, ja että sinä vielä kuoltuasikin olet pitävä vallassasi suuren osan heidän ajatuksistaan,—että kukaties tulet heidän ajatuksissaan kuolemattomaksi. Ja usko siihen, että sinä voit tämän kaiken tehdä, on ollut sinussa niin sitkeä, ettei mitkään pettymykset ole voineet sitä hävittää. Sinä olet pettymistäsi pettynyt, mitä vanhemmaksi olet tullut. Vihdoin olet ruvennut vihaamaan yhä enemmän ihmisiä ja ihmisryhmiä; mitkä ovat sinusta tyhmiä, mitkä aivan mitättömiä, mitkä muuten vastenmielisiä. Ja kumminkin sinä uskot, että nämä samat ihmiset jossakin vastaisuudessa rupeavat sinua rakastamaan ja sinä muutut heidän ajatustensa esineeksi!
Onko se usko luonnollisempi kuin usko, että sinulla on henkinen Isä, joka sinua rakastaa, (jota uskoa sinulle antaakseen ja sinussa vahvistaakseen Kristus on elänyt ja kuollut)?
Sillä usko Isään on usko siihen, että hän sinua rakastaa.
Nyt minä sanoin, että uskon merkitys riippuu kokonaan siitä, minkä verran siinä on luottamista, uskallusta ja antautumista.
Mutta meidän luottamus ei lähde ensiksi liikkeelle, vaan luottamuksen lämpimyys tulvahtaa jo meitä vastaan sieltä ennenkuin me olemme ennättäneet saada silmämme oikein auki.
Onko vaikea luottaa siihen, joka sinua rakastaa?
Vai onko todellakin niin, että sinun on mahdoton uskoa, että löytyy mitään olentoa, joka sinua rakastaa?
Se ei ole totta.