—Tietysti. Sehän on aina ollut minun ihanteeni. Me ostamme maatilan,— minä tiedän jo paikankin. Sen nimi on Kukkila—suuri hovi, koivu-aleea, kaksikerroksinen rakennus.
—Mutta, Alarik, eikö ne maksa hirveästi semmoiset maatilat?
—Noin sata viisikymmentä tuhatta.
—Herra jumala kuinka paljon! mistäs me semmoisia rahoja?
—Niin katsos, olen ajatellut, että pantataan kaupungintalo.
—Pantataan? Mitä se on?
—Se on, että minä otan lainan ja annan vakuudeksi kaupungintalon.
—Mutta millä sinä sitten lainan maksat takasin? Nehän ottavat meiltä kaupungintalon, jollemme voi maksaa? Hyi, Alarik!
—Mutta Lyydi! Minä luulen, että sinä itket?
—Niin no ymmärräthän sinä, minun isäni vanha talo joutuisi vieraisiin käsiin,—siellä olemme kaikki leikkineet lapsina, kasvaneet—siellä kuoli ensin äiti ja sitten isä—hyvä isämme!