Hän puheli muutaman siirtolaisvaimon kanssa, joka istui maassa hänen vieressään ja hartaana kuunteli häntä, pidellen käsiään ristissä saman laatikon kulmalla.
Friida oli tunkeutunut hänen sydämmensä ytimiin ja munaskuihin, hänen salaisimpien aivoitustensa perille. Ainoastaan yhdellä sanalla Jumalasta oli hän voitettu ja itku tunkeutui hänen kaulaansa. Katuvaisena hän oli tunnustanut Friidalle kaikki erhetyksensä ja syntinsä. Ja, mikä pahinta kaikesta: hän oli kyllä ollut tilaisuudessa kuulemaan Jumalan sanaa ja heränneiden ihmisten varoituksia, mutta oli tieten tahtoin langennut pois totuuden tieltä. Ja nyt hän oli matkalla Ameriikkaan, vastoin Jumalan tahtoa, sanoi hän.
Hän itki kuin lapsi, kertoessaan tätä.
Ei mikään, sanoi hän, voinut olla niin kauheata kuin vaeltaa ilman Jumalata. Se oli niinkuin kaikki olisi kääntänyt kohti nurjaa puolensa; ei missään ollut iloa eikä lohdutusta. Kun Herra on hyljännyt, niin on ihminen maassa niinkuin varjo, ja hänen mielensä niinkuin elävänä haudatun.
Kuitenkin, vaikka hän olikin langennut pois Herrasta, ei Herra ollut lakannut kutsumasta häntä, vaan olisi luvannut mielen rauhaa ja iloa, jos hän olisi kääntynyt totuuden ja elämän tielle. Mutta hän ei ollut kääntynyt.
Ei ollut enää sitä voimaa, joka mahdottomat mahdollisiksi tekee. Tai kyllä hänellä olisi voimaakin tarjottu, mutta hän ei ollut ottanut vastaan. Ja nyt se oli jo liian myöhäistä. Nyt hän jo ajelehti hengessä kuolleena kohti tuntematonta maata. Neljä lastansa jätti hän Suomeen, vieraisin käsiin. Mies oli Amerikassa, ja rakkaus tätä miestä kohtaan veti häntä vastustamattomalla voimalla tämän luo, vaikka hän hyvin tiesi Jumalan tahdon, tiesi, että hänen olisi pitänyt tukehuttaa halunsa ja jäädä kotiin lasten äidiksi, tyytyen miehen hylkäämänä kohtaloonsa.
Friida kuunteli hänen kertomustaan, niinkuin olisi kymmenettä kertaa kuullut samaa satua.
—Jaa, jaa, sanoi hän vähän väliä totutulla hyväntahtoisella osanotolla,—ylhäältä tulee kaikki voima, ei ihminen itsestänsä mitään voi. Perkeleen juonet ovat kavalat ja petolliset. Hän usein antaa meidän järkemme sekaantua johonkin yhteen kysymykseen, kunnes emme enää voi löytää tietä ulos eikä sisään. Niin olette tekin pannut liiaksi sydämmellenne tämän yhden asian, ja olette unohtaneet, että kaikki meidän maalliset asiamme, kaikki tekomme, mitä ikänä me teemme omasta tahdostamme ja mielestämme, ovat yhtä synnilliset kaikkivaltiaan edessä. Te haette vanhurskautta tekojen kautta. Te olette toivoneet, että löydätte Jeesuksen, jos teette vanhurskautta. Mutta minä sanon teille: löytäkää ensin Jeesus, niin te vanhurskautetaan. Tulkaa Jeesuksen luo semmoisena kuin olette, hän hakee teitä, eikä odota teiltä mitään. Te vaan ette tule. Hän on jo tehnyt kaikki, mitä teidän vanhurskauttamiseksenne tarvitaan, ja odottaa vaan, että hän saisi antaa teille oman rauhansa,—odottaa, milloin te tahdotte ojentaa kätenne ottaaksenne sen vastaan. Älkää siis luottako omiin voimiinne, älkääkö surko, ettette omin voimin ole mitään voineet. Mahdotontahan teidän on enää palata, kun kerran olette laivassa ja kun piletti on kalliisti lunastettu. Omistakaa siis Jeesus jälleen, ja niin saatte rauhan sydämmeenne. Ja te menette iloisella mielellä Ameriikkaan, ja siellä te ehkä onnistutte taivuttamaan miehennekin Herran puoleen ja kerran palaatte yhdessä lastenne luo.
Vastoin Friidan odotuksia tämä lohdutus ei tehnyt vaikutusta. Vaimo rupesi jälleen hiljaa itkemään.
—Minusta ei ole hänen kääntäjäänsä, sillä minä olen itse luopunut totuudesta, sanoi hän.