Alarik katsahti Lyydiin, naurahti nolouttansa peittäen ja veti hänet luokseen.
—Niin, niin, kyllä sinä olet oikeassa, sanoi hän suudellen Lyydiä.
Mutta Alarikin suudellessa ja silitellessä häntä, hän katsoi pimeää meren ulappaa kohden ja puhui hiljaa kyynelten kesken:
—Minne me nyt menemme, minne matkustamme? Tietymättömään, tuntemattomaan maailmaan, me kaksi, sinä ja minä. Kaikki he jäivät rannalle, tädit, sisaret ja sukulaiset, niin varmoina meistä,—he luulevat, että me jotain ymmärrämme ja osaamme elää ilman heitä. He jättivät meidät oman onnemme nojaan—ja lähettivät tuntemattomaan avaraan maailmaan, meidät kaksi kokematonta.
Alarik vaan suuteli, eikä kuunnellut enää, mitä Lyydi sanoi.
Ja vihdoin Lyydikin unohti huolensa,—eivätkä he enää puhuneet toistensa kanssa.
III.
Varhain aamulla, kun ensiluokan matkustajat laivan perällä vielä makasivat sikeimmässä unessaan, oli etukannella jo liikettä.
Laivamiehet, lämmittäjät, masinistit kulkivat siellä kuin kotonansa ainakin, syrjäyttäen matkustajia tieltään missä niin tarvittiin, kolisivat askareissaan, viheltelivät ja, kun oli tarvis, kiroilivat. Siirtolaiset, paitsi muutamia, jotka vielä viruivat tiedottomina tavararuuman kannella, istuivat kaikki yhdessä joukossa tuulen suojassa kokkaovien takana, polvet leuan alla, hiljaisina ja noloina eilisen humalan perästä.
Pienen punaseksi maalatun kirstun kannella istui jo Friidakin.