Kuuluisuutensa juuri tavoitellessa huippuaan!
Ylioppilashuoneella arvosteltiin tapausta innokkaimmin, ja monella tavalla ratkaistiin kysymys siitä, mikä oli vikana, ettei Kröijer saanut elää.
Vaikka hän jo aikoja sitten oli ollut vetäytynyt pois ylioppilaspiireistä, seurattiin täällä kuitenkin tarkkaan hänen kohtaloaan, sillä hän oli kerran nostava uuden ajan lipun siellä ulkona valtiollisessa maailmassa,—sen saman, jota hän täällä oli rakastanut ja palvellut. Kaikki tiesivät, että asianajo oli ollut vaan keinona hänelle, ja ymmärsivät, että hän vaan tahtoi ensin siellä yläilmoissa saada vankan ja merkitsevän aseman. Kerran hän oli vielä tuleva takasia ja sanova: Tässä minä olen, tässä ovat minun aatteeni entisillään ja tässä se vanha lippu. Eteenpäin nyt! Nyt on aika tullut! Nyt minä vien teidät perille! Tasa-arvoisuuteen, veljeyteen, vapauteen!
Mutta nyt tuli kuolema.
Ja sentähden ylioppilashuoneella ei voitu uskoa, että mikään satunnaisuus olisi ollut syynä Kröijerin kuolemaan. Mahdotonta oli, että sokea kohtalo olisi katkaissut hänen elämänsä langan vastoin hänen tahtoaan.
Oli kolme mielipidettä. Yhdet sanoivat, että hän olisi tehnyt itsemurhan. Syytä siihen he eivät ilmoittaneet ja se sai mielellään olla arvoituksena kaikille. Jos jokin tuntematon salaisuus olisikin piillyt hänen elämässään, niin se olisi ainakin ollut jotain inhimillistä, ja kuolema olisi niinmuodoin ollut selitettävissä: hän itse tahtoi, ja siksi hän kuoli.—Tätä huhua ei kuitenkaan voitu uskoa, ja sitäpaitsi kerrottiin tosiasiana, että hän oli ollut hyvin sairaana ennen kuolemaansa. Ja jäi siis jäljelle joko ajatella, että tauti oli hänet tappanut, taikka, että Jumala oli hänet kutsunut pois. Jälkimäinen otaksuminen ei tyydyttänyt ketään, sillä se ei vastannut kysymykseen. Jos Jumala oli kutsunut, niin saattoi kysyä: miksi Jumala oli kutsunut? mutta sehän oli juuri samaa kuin kysyä: miksi Kröijer oli kuollut? Niitä oli kuitenkin semmoisia, joita tämä vastaus täysin tyydytti, ja he melkeen kiivastuivat, jos asiasta vielä edemmäs väiteltiin. Useimmat ottivat asian käytännölliseltä kannalta hakien syytä Kröijerin luonteesta ja tavoista. Se oli kyllä tauti, joka tappoi hänet, sanoivat he, mutta hän oli itse syypäänä tautiin, Hän oli ollut tunnettu siitä, ettei hän hoitanut itseänsä eikä välittänyt terveydestään. Hän oli rasittanut itseään aivan liiaksi, oli matkustellut kylminä pakkasina, aukonut turkkiansa milloin päähän pisti. Ihmisen täytyy toki hoitaa itseänsä!—
Suurella uteliaisuudella kuunneltiin niiden mielipidettä, jotka olivat olleet mukana patoloogisessa laitoksessa, kun ruumis avattiin. Ne hylkäsivät kaikki teoloogiset ja muut aatteelliset näkökannat, ja suoraan sanoivat, mikä oli syy Kröijerin kuolemaan. Ne olivat lääkäreiksi aikovia.
Ja heidän selityksensä oli seuraava:
Kun ruumis oli avattu, huomattiin sydämmen hiippalämssät (mitraalivalvelit) kokoonkutistuneiksi ja niiden päällä koko joukko pieniä ryynin tapaisia kasvannaisia. Vasen puoli sydäntä oli muuten hyvin vahvaksi kehittynyt. Nämät kaikki seikat olivat seurauksia tavallisesta sydämmen sisäkalvon tulehduksesta.
Aivoja tutkittaessa huomattiin niissä suuri pehmentynyt ala, ja kun tarkastettiin verisuonia niiden pohjalla, löydettiin eräässä suuremmassa artteerissa embolus, joka oli vaikuttanut tukkeutumisen ja pehmennyksen.