Kröijerin yksityisestä elämästä ei ollut kellään mitään käsitystä. Mitä jos syy piilikin jossain siellä. Ihmiset ovat niin erilaisia yksityisessä elämässä kuin julkisessa.
Mutta katsahdus Kröijerin liikkumattomiin kasvoihin karkoitti tämmöiset ajatukset. Hänen kuolonkamppauksessa rypistyneet silmäkulmansa kertoivat elämän äärettömästä totisuudesta, jonka rinnalla kaikki pikkumaiset juorut hävisivät kuin akanat tuuleen.
Muiden seisoessa istui tuolilla lähellä arkkua hänen vanha äitinsä, surun murtamana, huomaamatta ketään ympärillään, ainoastaan itkien ja tuijottaen maahan eteensä.
Jos voisi kysyä häneltä, tunkeutua hänen ajatuksiinsa ja saada häneltä se oikea käsitys Kröijeristä, joka selittäisi, miksi hän ei enää elä.
Kuinka omituista ajatella häntä tuon äidin poikana, ajatella, että heidän välillään on ollut sama äidin ja pojan välinen suhde kuin kaikilla muilla ihmisillä. Kröijeriä ajateltiin aina vaan julkisena henkilönä, eikä pistänyt päähänkään, että hänelläkin on täytynyt olla äitinsä ja muut perhesuhteensa. Kaikki tämä ei ollenkaan sopinut Kröijerin kuvaan.
Useimmille se olikin uutinen, että hänen äitinsä oli elossa, sillä kukaan ei ollut kuullut hänen sanallakaan mainitsevan äitinsä olemassaolosta.
Nyt näkyi kuitenkin selvästi, että heidän välillään oli kokonainen maailma. Se näkyi äidin itkusta, näkyi koko hänen olennostaan, siitä, ettei hän tiennyt kestään ympärillään. Oli niinkuin vieläkin heidän keskinäisen suhteensa langat olisivat vahvana virtana kulkeneet pojasta äitiin ja äidistä poikaan.
Ihan uusi puoli Kröijeristä astui täällä esiin. Nyt vasta hänen kuoltuansa. Mitä jos oikea Kröijer olikin jotain aivan toista kuin se, joka oli kaikille tuttu!
Tuo äiti varmaan tietää, miksi hän on kuollut. Kaikki osoittaa, että hän sen tietää. Hän ei ainakaan ihmettele kuoleman syytä, hän vaan näyttää surevan, että on tapahtunut se, minkä pitikin tapahtua.
* * * * *