Tuntui suurelta huojennukselta, kun arkun kansi vihdoin pantiin kiinni.
Ja kun ruumis kannettiin ulos ja ulkoilman henki puhalsi raittiina kasvoihin, oli kaikki yhtäkkiä taas kuin selvänä. Ihmiset alkoivat taas keskustella toistensa kanssa ja Kröijer oli tietysti taas kuollut sydämmen sisäkalvon tulehduksesta, eli oikeammin sen seurauksesta, ja tulehdus oli seuraus siitä ja siitä ja tapahtui niin ja niin ja tuotti tämmöisessä tapauksessa ehdottomasti kuoleman. Ja hoitamalla terveyttä saattoi päästä kaikista taudeista ja siis välttää kaikki kuoleman syyt.
Ja kaiken lopuksi sanoi vihdoin sanansa pappikin.
Pitkässä, kauniissa hautauspuheessaan hän lyhyellä lauseella selitti syyn Kröijerin kuolemaan:
—Inhimillisesti katsoen, sanoi hän, tässä on elämä kesken katkennut. Me valitamme, että häneen pannut toiveet ovat rauenneet, että hän on kuollut elämänsä kukoistustilassa, että kaikki hänen aikeensa ja kaikki tulevaisuuden kuvat ovat hävinneet jälkiä jättämättä. Mutta varokaamme näin ajatellessamme. Muistakaamme, että meidän tulee nöyryydellä vastaanottaa Herran päätökset. Meidän tulee pitää mielessä, että Jumalan taivaallisen majesteetin edessä meidän kaikki puuhamme ja toimemme tämän maan päällä ovat vaan vähäpätöisiä, haihtuvia varjokuvia. Yritystä ja koetusta ovat meidän elämämme suurimmatkin pyrinnöt. Herra antaa yhden lopettaa, mutta toisen hän kutsuu kesken pois. Nöyryydellä ottakaamme vastaan Herran päätökset. Nöyryydellä huokaa sinä, sureva äiti, sanoen: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi! Ja nöyryydellä yhtykäämme me muut apostoli Paavalin sanoihin: O sitä Jumalan rikkauden, ja viisauden, ja tunnon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa, ja käsittämättömät hänen tiensä! Sillä kuka on Herran mielen tietänyt? Eli kuka on hänen neuvonantajansa ollut? Eli kuka on hänelle jotakin ennen antanut, jota hänelle pitäisi jälleen maksettaman? Sillä hänestä, ja hänen kauttansa, ja hänessä ovat kaikki. Hänelle olkoon kunnia ijankaikkisesti, amen!
Sitten tavallinen hautausluku, lapiollinen multaa kuoppaan, rukous, ylioppilaiden surulaulu ja vihdoin haudan umpeenluominen.
Kaikesta tästä, mutta erittäinkin papin puheen jälkeen jäi ihmisille vallitsevaksi se käsitys, mikä heillä tosin aina ennenkin oli ollut, kun he tulivat elämää ja kuolemaa ajatelleeksi.
Elämä olisi ihanaa, voisi usein muodostua suuremmoiseksi ja loistavaksi, mutta on olemassa painajainen, joka sen myrkyttää, se on se tieto, että Jumala voi kesken kaikkea kutsua meidät pois koko ihanuudesta.
Kuitenkin, kun he jo rupesivat hajaantumaan Kröijerin hautakummulta unohtaen ajatuksen, että hän nyt siellä syvällä maassa pienessä pimeässä arkussaan mätänee,—kun käytäville siellä täällä veteläksi sulanut keväinen lumi pakotti heidät suurella ponnistuksella harppaamaan ylitse ja he huomasivat, että siellä täällä jo pilkisti esille vihanta ruoho ja lintu viserti jossain alastomassa puussa ja keveät valkoset hattarat lensivät kiiruusti sinisellä taivaalla,— ajattelivat he kevennyksen huokauksella: Ihmisen tulee vaan tottua painajaiseensa ja rohkein mielin ajatella, että jos hänelle toisinaan ei onnistukaan, niin toisinaanhan onnistuukin.
Ja niin rauhoittui vähitellen kaikki entiselleen. Kaupungissa näkyivät samat raitiotievaunut kuin ennenkin ja kuuluivat samat kellonkilistykset. Samat ihmisjoukot riensivät asioissaan kaduilla, puodista sisään ja puodista ulos. Ja pian Kröijerin kuolema oli tapaus, joka oli aivan kuin kymmenen vuotta sitten ollut.