Alarik alkoi samassa kävellä edestakasin, pyöritellä viiksiään ja katsella ajatuksissaan maahan tyytyväisillä, hymyilevillä silmäyksillä. Hän oli nähtävästi kaukana maalla, ilmoitteli siellä iloista uutista naapureillensa ja selitteli heille kuinka hän nyt aikoi järjestää myllyafäärinsä.
—No, Alarik, mitäs sanot? kysyi Lyydi tullen hänen eteensä.
Alarik tuli vähän hämilleen, lähestyi häntä syrjästä, otti vyötäisistä ja sanoi hajamielisesti:
—Niin niin, tietysti, aivan niinkuin sinä sanot.
Hän suuteli Lyydiä monta kertaa peräkkäin, katsomatta hänen silmiinsä!
—Lyydi, anna sinä minulle yksi asia anteeksi.
—Mi—
—Ei, ei, älä kysykkään. En minä kuitenkaan sano. Mutta anna vaan anteeksi.
—Alarik, mitä sinä olet tehnyt? kysyi Lyydi hämmästyen.
—Ei yhtään mitään. No jos nyt olisin ajatellut hiukan, hiukan, kuinka sanoisin, hiukan pahasti sinusta—