—Alarik, kuinka saatat! sanoi Lyydi muuttuen totiseksi.
Ja Alarikiin heräsi yhtäkkiä ajatus, että mitähän jos hän ottaisi Lyydiä käsistä ja pyöräyttäisi lattialla! Mitä jos hän yhtäkkiä puistaisi koko entisen ikävän elämän hartioiltaan, ja nyt juuri tästä hetkestä alkaen rupeaisi iloiseksi, hyväksi, ja telmisi niinkuin vallaton poika Lyydin kanssa.
Hänen silmänsä rupesivat loistamaan.
—Nyt mennään kertomaan uutista muille, sanoi hän ottaen Lyydiä kädestä ja vetäen mukanaan.
—Mennään, sanoi Lyydi. Ja nähtävästi häneen tarttui aivan sama ajatus mahdollisuudesta yhtäkkiä synnyttää onnea heidän välillensä.
He ottivat toisensa käsikynkästä ja marssitahtia polkien kulkivat ruokasalin ja vierashuoneen kautta tampuriin, sieltä saliin ja salista sisäkamareihin, lykäten tuoleja tieltänsä ja kaiken aikaa laulaen sanojen sijaan:
"Hurraa, hurraa, hurraa—hurraa, hurraa, hurrraa!"
Kun muut joka haaralta juoksivat tätä näytelmää katsomaan, läksivät he uudestaan saliin ja tampuriin, sieltä vierashuoneesen ja ruokasaliin tätien ja sisarien juostessa ovelta ovelle nauraen ja päivitellen.
Kun he taas tulivat sisähuoneisin, otti Alarik lähimpänä olevan kälynsä kädestä ja haki toisen toiseen käteensä ja kaikki tekivät samaten ja hän retuutti koko jonoa hurjaa vauhtia rinkitanssissa ympäri huonetta keskeyttämättä hurrauslauluansa.
Tuli semmoista naurua ja melua ja huutoa, että kulkijat kadulla pysähtyivät.