Ja kun uutinen oli kerrottu ja Alarik oli ehdottanut että juotaisiin kahvia, nousi ilo ja puhelu ylimmilleen.—
Mutta kahvia odottaessa Alarik yhtäkkiä rupesi taas kävelemään pitkin huonetta kierrellen viiksiään ja hymyilevillä silmillään katsellen maahan. Niinkuin ei ketään olisi ollut läsnä. Hän ei kuunnellut ketään eikä nähnyt ketään.
Kun huone oli pieni ja hänen tuli liian usein kääntyä, muutti hän ruokasaliin. Mutta ei kävellyt siellä kuin pari kertaa edestakasin, ja hupeni sitten omaan kamariinsa. Täällä oli kaikkein paras kävellä. Kaikki oli niin tuttua ja mukavaa ja sikarin tuhkaa sopi ripottaa toisessa päässä kamiinin eteen ja toisessa päässä tuhka-astiaan kirjoituspöydällä. Ei mitään tuolia ollut tiellä. Yksi epämukavuus oli tosin se, että joskus tuli pellinnyörejä kamiinin luona hipaisneeksi ja ne rupesivat heilumaan. Ja vielä toinen se, että toisessa päässä pöydän kulma antautui liian kauas ulos, niin että täytyi hiukan muuttaa suuntaa siinä paikassa. Mutta pitkän tottumuksen tähden tämä viimemainittu epämukavuus oli tullut melkeen rakkaaksi. Ja pellinnyörit hän tavallisesti nosti kamiinin reunalle heti alussa.
Tällä kertaa hän erityisellä nautinnolla nosti pellinnyörit kamiinin reunalle, sytytti sikaria, asetti tuhka-astian määräpaikkaansa pöydälle ja alkoi kävellä tuttua väylää myöten, missä matto oli vähän vaaleammaksi kulunut.
Hän pysähtyi Lyydin suuren seinäkuvan eteen.
—Mitä jos olisin todellakin jo muuttunut ja ikuisiksi päässyt tyhjyyden hetkistä. Tuo kuva miellyttää minua. Totisesti! Minä tunnen taas selvää rakkautta häntä kohtaan. Panen kerrankin muistiin, mitä se on. Siinä on juuri puoleksi sääliä ja puoleksi tuota toista. Kuinka ylevä ja hieno on tunteeni nyt! Jos se pysyisi aina, niin minä kokonaan muuttuisin häntä kohtaan. Olisin hiljainen, aina puhuisin lempeästi ja arvokkaan ystävällisesti hänen kanssaan, en kolisisi koskaan, vaan liikkuisin ylimyksellisellä hienoudella ja rauhallisuudella. Pian hän näkisi minussa ihan toisen ihmisen. Hän varmaan itsekseen hyvin kummastuisi ja ajattelisi: mikähän se nyt on tullut Alarikiin! varmaan on hänessä tapahtunut suuri sisällinen muutos.—Minun pitäisikin tilata itselleni hienommat vaatteet, mustat, ja saappaat ohuemmalla pohjalla. Tämmöinen hieno stiili sopisi muuten erinomaisesti myöskin sinne maalle. Oikea maa-aristokraatti konservatiivisine mielipiteineen, jolla on suuri hallitus ja asioita korvia myöten, mutta joka ei koskaan kadota tyyneyttänsä.
Ne myllyt minä tietysti nyt saan, mihin hintaan vaan itse tahdon. Kenen maa, sen valta. Ja maa on nyt minun. Minä en tahdo tietää heidän myllyistänsä. Kuka sen takaa, etten minä aijo käyttää vedenvoimaa vastaista paperitehdasta varten, jonka rakennan vasemmanpuoliselle töyräälle, ja etteivät myllyt ole siinä tiellä. Ja niin minä olen sanovinani heille, että korjatkoot vaan pois myllynsä, en minä niillä mitään tee. Kyllä luulen, että pian tulee toinen ääni kelloon. "Eikö patruuna haluaisi ostaa?" Tjah! sanon minä; vanhat mätäseinät ja korjattavat koneet! Mitä vaaditte? "Määrätköön patruuna itse," sanovat he. Ja kyllä minä määräänkin. Ei, en määrää mitään polkuhintaa. Maksan heille kohtuullisesti. Ilmoitan heille, että jolleivät he vetoa, minä maksan kohtuullisesti, mutta jos asia menee hoviin, en maksa mitään. Minä sähköitän vielä tänäpäivänä. Ja jos he jo ovat ilmoittaneet vetoavansa, niin voivathan he sopia kanssani että jättävät vetoamatta. Ei, minä matkustan itse sinne; sähkösanoma näyttäisi hätäilemiseltä ja epävarmuudelta minun puoleltani. Huomenna lähden.
Ja kun sen asian olen toimittanut, niin voin sanoa, että olen päässyt ensi askeleeni eteenpäin. Se on tosin vaan ensimmäinen porras tarkoitusteni perille. Sillä sitten täytyy heti ryhtyä ratkaisevasti tuohon pääasiaan, Kukkilan maahovin ostoon. Ja se ei mene niin helposti se asia. Kunhan vaan saisin panttaushistorian läpiviedyksi! Mutta se nyt riippuu Lyydistä. Siinä nyt on tiellä hänen itsepäinen tahtonsa ja hänen tohtoriensa väitteet minun luulotellusta sairaudestani. Minä olen yhden kerran eläessäni pyörtynyt ja he sanovat, että koko vasen puoleni sen jälkeen oli lamauksissa. Ja nyt minä en saa ajatella Kukkilaa, etten toisen kerran pyörtyisi, sanoo Lyydi. Sillä jos minä toisen kerran vielä pyörryn niin minä varmaan kuolen, toistavat lääkärit. Mutta olkoon tämän asian laita kuinka tahansa, se vaan on varma, että Lyydi ja ne muut eivät ollenkaan ajattele terveyttäni, vaan yksinkertaisesti käyttävät sitä keppihevosena minua vastaan. Heitä miellyttää enemmän asua kaupungissa, siinä koko juttu. Se on se rotuerotus meidän välillämme, joka on syynä kaikkeen. Se on se kirottu suku alahuulineen!
—Kahvi on serveerattu! sanoi palvelustyttö ovelta.
Herra Jumala, missä minä taas olin! Missä on minun äskeinen tunteeni? Olenko todellakin jälleen kadottanut sen? Olen, olen. Taas olen tyhjyydessä. Sääliä en tunne häntä kohtaan,—minua päinvastoin inhottaa. Ja tuosta toisesta ei ole mitään jäljellä,—vaan lihamassa, ilman sopusointua eri ruumiinjäsenien välillä—ush! Minun on turha koettaakaan.