Ja kun palvelija tuli ilmoittamaan, olikin hän aivan oikeen arvannut, kuka se oli. Se oli Jenny, hänen ainoa ja paras ystävänsä maailmassa,— sen hän tunsi nyt selvemmin kuin koskaan ennen.
—No Jenny, rakas Jenny, tervetuloa, tervetuloa! sanoi Lyydi tullen häntä vastaan salissa, ja syleili ja suuteli häntä moneen kertaan.— Tule nyt tänne minun huoneeseni, minä juuri olen juonut vaan yhden kupin, ihan aavistin, että sinä tulisit. Kuinka lysti!
—Lyydi, sinulla on jotakin! kysyi Jenny hiljaa ja säälivällä osanotolla.
—Huomaatko, sanoi Lyydi ja hänen silmänsä taas vettyivät.—Ei puhuta nyt siitä. Tule vaan tänne, tänne omaan nurkkaani.
Mutta kuinka lie ollut, ei mikään muu puhe sujunut heidän välillään, kun ei siitä saanut puhua.
Vihdoin tuli pieni äänettömyyskin heidän välillään, joka loppui siihen, että Lyydi sanoi huoaisten:
—Juu, juu.
Ja hänen silmänsä yhtäkkiä taas vettyivät.
—No mutta kultaseni, sanoi Jenny; mikä sinun on?
Eikä Lyydi enää voinut pidättää, vaan purskahti itkuun ja kertoi, että hänen ja miehensä välillä oli ollut hyvin ikävä kohtaus noitten maatilojen vuoksi, joista Jenny kyllä tiesi.