Lyydi sävähti tulipunaseksi. Hänen silmäkulmansa rypistyivät oudosti ja katse sai luimistavan vihan ilmeen.
—No niin, sanoi hän kovalla ja terävällä äänellä, koska sen tiedät, niin tiedä siis, etten aijo koskaan, en koskaan, suostua sinun aikeihisi! Onko sinulla siellä myllyjä ja maatiloja, se on minulle yhdentekevää, mutta minun isäni taloa ei pantata koskaan, kuuletko, ei koskaan!
—Näyttipä kissa kerran kyntensä, sanoi Alarik, vaivalla hilliten raivoansa.
—Niin näyttikin. Ja koska nyt olet ne kerran nähnyt, niin minä ilmoitan sinulle, että sinä inhoitat minua semmoisena kuin olet tuossa. Minä en voi katsoa sinua.
—Minua on aina kummastuttanut, että voit olla niin lähellä minua, vaikka hyvin tiedät kuinka minä halveksin sinua.
Näin sanottuaan Alarik meni. Ja paiskasi oven jälkeensä niin kovalla voimalla, että huone tärähti ja pienet posliinitavarat kalisivat hyllyillä.
Lyydi ei ennättänyt mitään vastata.
Vasta pitkän ajan perästä, kun hänen kuohahtanut mielensä oli asettunut, painautui hän sohvan tyynyä vastaan ja rupesi itkemään. Ensin vaan silloin tällöin nyyhkyttäen, mutta sitten yhä kiihtyvällä voimalla ja vihdoin melkeen ääneensä.
Ja hän olisi itkenyt ties kuinka kauan, ellei kello olisi tampurissa soinut.
Lyydi hyppäsi heti pystyyn ja juoksi silmiänsä huuhtomaan kylmässä vedessä.