Lyydi otti häntä vyötäisistä ja sanoi:
—Sinä vaan yhä jatkat yllytystäsi, kulta Jenny.
—Oletko katsonut yläkerran ikkunoista? Se on jotakin harvinaista, sanoi Jenny.
Mutta Lyydi ei nyt ennättänyt mennä yläkertaan. He vaan suutelivat toisiansa ja menivät sitten kukin eri ovista jälleen sisälle.
Vasta illalla, kun jo linnut olivat lakanneet laulamasta ja aurinko laskenut, tulivat he ja kaikki muut verannalle. Oli päätetty, ettei kukaan enää saisi ajatella mitään huolia, vaan nyt piti kaikkien levätä sydämmensä pohjasta. Lyydin sisaret ja vanha täti olivat myöskin tulleet kaupungista, vaikka he eivät enää asuneet Alarikin ja Lyydin luonna. Myöskin Jennyn mies, Henrik, oli tullut. Ja kaikki he olivat aivan haltioissaan Kukkilan äärettömästä kauneudesta.
Verannasta lähtien kulki lyhyt, suora tie rantaan, jonka molemmilla puolin oli puisto, tiheitä sireenejä luikertavine käytävineen ja siellä täällä vankkoja tammia ja vaahteroita. Tien päässä näkyi pieni laituri, ja valkonen uimahuone; vastapäätä salmen takana jyrkkä kalliovuori, niin että tyynen sattuessa kaikki vesi oli pelkkää kallion kuvastusta.
Kiehuvan teekyökin ääressä he kaikki ihailivat tätä keväisen yön ihanuutta. Ja täällä oli Lyydikin ensi kerran myöntänyt, että olihan se jotenkin kaunista.
Alarik yksin käveli edestakasin, kierteli viiksiänsä ja näytti olevan ihan toisessa mielialassa kuin muut. Hänen ärtyisyytensä ja hermostumisensa oli tähän saakka päivä päivältä vaan kasvanut, ja sentähden jokainen uteliaisuudella seurasi häntä, miten hänen olisi nyt, kun ensi kerran kaikki yhdessä juotiin teetä hänen Kukkilassaan.
Mutta täällä hänellä oli vielä suuremmassa määrässä tuo viime aikoina yhä kasvanut hajamielisyys, jonkinlainen sisäänpäin kääntynyt elämä, josta ei kukaan syrjäinen voinut sanoa, mitä sen alla oli.
Ikäänkuin urkkiakseen hänen ajatuksiaan sanoi Henrik: