Jokainen lausui arvelujansa.
—Minun täytyy tunnustaa, sanoi Lyydi, etten sittenkään voi ymmärtää, miksi ihmisen täytyy kuolla juuri silloin kuin hän on päässyt tarkoitustensa perille.
Ja tämän sanottuansa hän otti Jennyä kaulasta ja rupesi hillittömästi itkemään.
VI.
Pitkien metsäisten harjanteiden välillä kulkee väkevä virta tuoden vesiä suurilta seliltä tietymättömän kaukaa. Virta, vaikka nopeampi entistään, ei ole siinä kohden enää vaahtoinen; sen kuilu on siksi liian syvä ja leveä. Tasaisesti eteenpäin syöksyvä vesi tekee vaan silloin tällöin hiljaisia ja mahtavia pyörteitä pohjasta pintaan ja päinvastoin, siliten milloin tyyneksi, milloin taas kohoten sekaiseksi, mutta vaahdottomaksi aallokoksi.
Sen väkevän virran laaksossa, toisen harjanteen juurella, on pieni kaupunki, hiljainen ja rauhallinen, niinkuin tahtoisi se joelle sanoa: kiirehdi sinä, minä lepään paikallani. Se on kääntänyt joelle selkänsä ja käpristynyt omaan itseensä. Ei mitään virran levottomasta liikkeestä ole siihen tarttunut; se on niin tottunut virran alituiseen eteenpäin syöksemiseen, ettei tämä seikka voi enää herättää mitään uusia ajatuksia, ei siitä, mistä kaikki tuo suunnaton vesi tulee, eikä siitä, minne se kaikki menee. Se on virtaansa yhtä tottunut kuin niihin alituisesti samoihin varjoihin, joita aurinko piirtää kaduille sen vanhoista taloista ja puistikoista, tai siihen tomuun, jota rämisevät ajurin rattaat nostavat sen pölyisillä hiekkateillä.
Kirkko seisoo tämän rauhan vartijana keskellä kaupunkia. Sen kellot eivät soi kuin pyhäisin, jolloin pappi vanhan tapansa mukaan nousee saarnastuoliin ja kirkko täyttyy puolilleen maalaista väestöä. Kaiken muun ajan on se suljettu ja sen kellot mykkinä, ikäänkuin olisivat olleet vuosituhansia helisemättä ja vähitellen paikoilleen sammaltuneet. Koko kirkko ei näytä vaativankaan itselleen muuta kuin vanhan kunnioitusta.
* * * * *
Eräänä elokuun päivänä—se oli arki, sillä kirkko oli hiljaa kuin hauta—alkoi tämän rauhallisen puolikuolleen kaupungin kaduilla näkyä outoa väkeä. Tulivatko he laivoilla, vai kyytihevosilla vai jalkasinko, oli oikeastaan vaikea sanoa. Niitä rupesi näkymään yhtaikaa monella haaralla ja niitä kerääntyi kaikkialta, aivan kuin keskinäisestä sopimuksesta. Satamääriin nousi heidän joukkonsa, enimmäkseen mustiin puettuja naisia, mutta myöskin vaatimattoman näkösiä, nöyräkäytöksisiä miehiä; niillä oli kaikilla iloinen, rauhallinen hymy huulilla, hiljainen, melkeen kuiskaava puhetapa ja taipumus kulkea joukoissa ja kerääntyä yhteen.
Ne oli sen uuden kuuluisan uskonlahkon jäseniä, jotka olivat valinneet tämän pienen kaupungin kokouspaikakseen ja heidän määräpäivänsä oli nyt tullut.