Hän nyykäytti päätä myöntymykseksi. Tyynyt otettiin jälleen pois hänen altansa ja hän nukkui.
Iltapäivällä, ennenkuin lääkärit vielä olivat saapuneet, uudistui halvauksen kohtaus, ja Alarik heitti henkensä.
* * * * *
Kun he ensi surun jälkeen rupesivat jälleen puhumaan toistensa kanssa, muistelivat he Alarikin viimeisiä hetkiä ja mitä hän oli sanonut. Jokainen oli huomannut semmoisia erikoisuuksia, joita toiset eivät olleet huomanneet. Suurinta säälimistä herätti se, ettei hän ollut muistanut, missä hän oli. Kaikki kummastelivat, mitä hän oikeastaan oli voinut tarkoittaa tuolla uutisellaan, ettei hän muka ostaisi Kukkilaa. Ja erittäin, miksi hän tämän ilmoitettuansa oli näyttänyt niin onnelliselta.
Henrik sanoi Alarikin loppua traagilliseksi, koska Alarik oli unohtanut kuollessaan sen, mihin oli koko elämällään pyrkinyt.
Vanha täti taas puolestaan ei tahtonut ottaa ollenkaan lukuun tuota lausetta Kukkilan ostosta, ja pani koko painon siihen, että Alarik oli viimeisellä hetkellään kirkastunut.
—Näittekö, kuinka hänen silmänsä loistivat! Hän ei varmaan enää ollut tässä maailmassa, vaan näki edessään jo taivaallisia.
Tätin mielestä osotti kaikki, että Jumala oli viime hetkellä armahtanut häntä ja pelastanut hänen sielunsa, vaikka hän ei kuollutkaan uskossa.
* * * * *
Ja kun he, hautajaisista palattua, istuivat taas verannalla teekyökin ääressä, rupesi öinen laulurastas koivikossa ilakoimaan, ja heidän kesken tuli puhe ihmiskohtalosta.