Lyydi oli epävarma, pitikö hänen noudattaa hourailevan käskyjä. Mutta Alarik pyysi uudestaan, ja Lyydi meni hakemaan kaikkia, että he nyt tekisivät hänelle mieliksi ja tulisivat vähäksi aikaa sisälle.
Varpaillaan tulivat sitten kaikki toinen toisensa jälessä Alarikin huoneeseen ja asettuivat hänen vuoteessa ympäri.
—Missä on täti? kysyi Alarik katseltuaan kaikkia ja huomattuaan että täti oli poissa.
Täti haettiin esille ja vasta sitten hän rauhoittui.
Ne olivat nostaneet Alarikin puoli-istuville tyynyjen varaan. Hän katsahti Lyydiin punasilla, vertyneillä silmillään ja tahtoi hänen kättänsä. Sitten sanoi:
—Minä ilmoitan nyt teille uutisen, jota olette kauan toivoneet. Minä olen nyt tässä itsekseni päättänyt, etten osta Kukkilaa enkä mitään muutakaan maatilaa.
—Hän hourailee raukka, kuiskasivat siellä toisilleen.
Mutta Alarikin katse ei ollut hourailevan. Hän katsoi ympärillä oleviin juhlallisella voitonriemulla, jonka rinnalla tuo pieni seikka, että hän oli jotakin unohtanut, katosi. Kyynel kierähti hänen poskelleen. Sitten hän alkoi vähän niinkuin hymyillä ja ojensi kätensä Lyydin sisarille.
Kun he eivät ymmärtäneet häntä, otti hän ainoastaan Lyydin käden omiinsa, nosti sen huulilleen ja suuteli.
—Sinun pitäisi levätä nyt, Alarik, eikä ajatella mitään, sanoi
Lyydikin, suudellen häntä otsalle.