Friida vaipui ajatuksiinsa.
—Ystävät, mitä te ajattelisitte, sanoi hän vähän ajan perästä, jos minä en enää milloinkaan palaisi veljien seuraan, vaan vaeltaisin tuonne päin?
—Etkö enää tulisi pyhityskokoukseenkaan? kysyi Agnes säikähtäen.
—Minähän tahdoin vaan kysyä, mitä te ajattelisitte minusta, jos niin tekisin.
Beeda sanoi:
—Friida, Friida, minä näen nyt, että sinä olet suuressa kiusauksessa.
Varo viettelijää!
Mutta Agnes sanoi
—Friida, me tiedämme, että sinulla on suuremmat tehtävät kuin jonkun torpanväen kaitseminen. Sinä olet meidän seurakuntamme pylväs, sinä olet meidän toivomme ja sinä olet meidän elävän uskomme todistaja.— Friida, nyt sinä olet vaan väsyksissä. Katso, sinun ruumiisi vapisee välistä aivan kuin kylmästä. Tule pois, palataan takasia.
—Ei, ei; tietysti minä olen sama kuin ennenkin, en ole muuttunut missään suhteessa. Minä uskon niinkuin ennenkin, ymmärrättehän sen!
—Tule Friida, lähtekäämme täältä. Palatkaamme kaupunkiin, ennenkuin kello lyö yhdeksän ja on liian myöhää. Sinun täytyy saada rauhassa nukkua huomista varten.