Vihdoin oli kaikki hiljennyt. Yö oli tullut.
Ja tuskin pimeä oli päässyt leviämään, kuin siinä alkoi tuntua hieno kuutamoinen valo. Se kasvoi voimakkaammaksi tunti tunnilta, sen varjot erottuivat yhä selvemmin ja permannolle muodostui vähitellen kaksi kirkasta pitkulaista ikkunain kuvaa, joiden heijastuksessa kaikki pirtin esineet häämöttivät esille.
Beeda ja Agnes nukkuivat sikeästi.
Friida ei liikkunut.
Mutta keskiyön aikaan hän liikahti ensi kerran, nosti päänsä, nousi hiljaa istualleen ja katsahti varovasti ympärilleen.
Sitten nousi kokonaan ylös.
Hän tuli ikkunan luo ja katsoi ulos.
Kuu siellä paistoi levittäen salamyhkäistä valoaan puiden yli ja torpan pihalla oleviin esineihin.
Ja Friidan silmissä loisti juhlallinen päättäväisyys, niinkuin hän olisi jo ratkaissut elämänsä suurimman asian.
Hän hengitti syvään ja oli hyvin kalpea.