Ja kun he olivat yksin, Friida ensimmäisenä laskeutui vuoteelle. Häntä rupesi taas puistattamaan niinkuin kylmästä. Ja hänen poskensa punottivat niinkuin kuumeesta.
Aurinko juuri laski.
Agnes aukasi ikkunan.
Kaikki oli hiljaa pienellä torpan pihalla. Pääskynen vaan vielä viserti pitkää viserrystään jossain läävän räystäällä.
—Jospa te voisitte aavistaa, sanoi Friida yhtäkkiä taas heltyen ja sovittaen puheensa puistatusten väliin,—kuinka ääretön ilo minun on kuulla tuon pääskysen viserrystä. Aivan kuin lapsuuden päivät kulkisivat ohitseni uudestaan, ne päivät, joina ei vielä tuntenut Häntä.—Ystävät, ystävät, rukoilkaat minun puolestani. Henki ei johdata minua rukoukseen, minä olen kadottanut suuren hengen lahjan. Minä en voi rukoilla, auttakaa minua! Valvokaa te ja rukoilkaa!
Beeda laskeutui polvilleen ja pani kätensä ristiin.
—Taivaallinen Isä! Vapauta Friida kiusaajan kahleista, kevennä hänen kuormansa, valista hänen henkensä. Anna sinun armosi vuotaa runsaasti hänen sydämmeensä! Ja auta, Isä, häntä siihen suureen uskon tekoon, johon hän itseänsä valmistaa, sinun pyhän seurakuntasi siunaukseksi ja sinun nimesi kunniaksi maan päällä, amen.
—Amen, sanoi Agnes.
—Kiitos lapset. Nukkukaa rauhassa. Kaikki on päätetty.
Ja sitten he eivät puhuneet enää mitään. Hiljaa he liikkuivat pienessä pirtissä laittautuessaan levolle, niinkuin olisivat pelänneet häiritä Friidaa. Friida ei riisuutunut, vaan makasi liikahtamatta, silloin tällöin vaan vavahdellen entiseen tapaansa.