Kun torppari ja hänen vaimonsa näkivät Friidan, he tulivat juosten häntä vastaan. Friida tuli kuin taivaan lähettämänä. Sillä onnettomuus oli heillä tapahtunut. Pikku Taavetti oli juuri astunut viikatteen terälle ja leikannut jalkansa, eikä heissä ollut kessään veren pysäyttäjää.
Beeda ja Agnes huomasivat kohta, ettei Friida tervehtinyt torpanväkeä tavallisella rauhantoivotuksella, ja että he kohtelivat häntä kuin tavallista maallista ystäväänsä.
Heti Friida pesi haavan ja sitoi sen, revittyään oman nenäliinansa kapeihin kaistaleihin.
Veri pysähtyi kohta. Ja lapsen vanhemmat rauhoittuivat.
—Sinä minun Taavettini, puhui Friida sitoessaan pientä jalkaa,—sinä minun sydänkäpyseni. Nytpä saat olla paikoillasi pitkän aikaa, etkä saakkaan juosta mielin määrin. Ja nytpä täti Friida tulee ja rupee sinua opettamaan, etkä sinä pääse minnekään pakoon. Ja täti kertoo sinulle maapallosta ja valtameristä ja suurista-suurista valaskaloista, niin ja sitten: paljonko on 2 ynnä 2, ja 3 ynnä 2—eikös täti osaa opettaa ja eikös se ole lystiä; onhan se, pikku oma Taavettini.
—Kyllä se muistaakin fröökinän kertomuksia, niinhän tuo haastelee niitä kaikille ihmisille, sanoi torpparin vaimo, liikutuksesta vettynein silmin.
—Ja nyt hänen pitää välttämättä saada töppöset jalkaansa, sanoi Friida. Minä toimitan kaupungista. Niin, niin sinä pikku Taavettini, toimittaahan täti sinulle töppöset?
Sittenkuin hän oli sitonut haavan, nousi hän yhtäkkiä ylös. Hän säpsähti taas omissa ajatuksissaan, kalpeni eikä voinut mihinkään katsoa ja taas häneen tuli entinen levottomuus.
Hän tahtoi olla yksin, ja yhtyi muiden kanssa vasta kun piti mennä levolle.
Heille laitettiin kolme vuodetta pieneen pirttiin. Torpanväki sijoittui eteiseen ja ulkohuoneisin.