Sen ylänteen päältä olisi joki näkynyt, siitä ei ollut enää rantaan kuin kivenheitto.
Mutta Friida pysähtyi.
Hän pani molemmat käsivarret silmilleen ja pudisti päätänsä ikäänkuin vapautuakseen omavaltaisista ajatuksista ja säilyttääkseen sen jännityksen, jonka oli lähtiessä omistanut.
—Minähän uskon vaan sitä, mitä minun täytyy uskoa. Minä uskon, että minun vapahtajani Jeesus on kävellyt vedellä ja että hän on moittinut opetuslapsensa uskottomuutta, joka ei voinut tehdä samoin. Ja hän on sanonut: joka uskoo minun päälleni, ne työt, kuin minä teen, hän on myös tekevä, ja vielä suurempia kuin ne ovat, on hän tekevä. Nämät ovat hänen omat sanansa. Minä uskon vaan siihen, mihin minun täytyy uskoa. Minä uskon sinun päällesi, sinä tähti minun elämässäni, minä näen sinut jo,—ota minut vastaan!
Mutta hän ei mennyt eteenpäin.
Häipyen taas omasta ajatuksestaan hän alkoi kuulostella.
Haavanlehtien värinä ei antanut joelta päin mitään kuuloa. Kuitenkin, silloin tällöin taisi erottaa jonkun ohimenevän läiskähtävän äänen, joka samassa muistutti mieleen virran mahtavan ja nopean liikkeen syvässä kuilussansa.
Samassa Friida huomasi, että hän oli päästänyt jännityksensä menemään.
—Ei, ei, ei! Minä en ole hetkeäkään epäillyt! Minä uskon, minä uskon!
Hän koetti jännittyä uudelleen, oikaisihe ja tahtoi mennä eteenpäin. Mutta hänen jalkansa olivat jo kuin maahan kasvaneet väsymyksestä. Ja taas koko hänen ruumistaan puistatti niinkuin vilusta.