Hän kurottautui vaan varpailleen nähdäksensä veden pintaa, mutta sitä ei näkynyt.
—Jos minä nousisin tuolle oksalle, niin varmaan näkisin.
Mutta kun hän vaivalla pääsi polvilleen oksan päälle, taittui se räsähtäen. Friida putosi maahan ja loukkasi polvensa kiveen.
Hänen kasvonsa ensin vääntyivät kivusta, mutta sitten tyyntyivät, ja kyyneleet virähtivät silmistä.
—Miksi oksa ei kestänyt minua? Oliko se liian kuiva? Mutta jos minä putosin siksi, että oksa oli liian kuiva, niin minä vajoon virran pohjaan, siksi, että vesi——
—Ei, ei! Jumala tahtoi vaan rangaista minua epäuskoni tähden, siksi minä putosin.
Ja Friida ei jaksanut enää hallita ajatuksiansa. Ne eivät totelleet häntä itseänsä. Ne tulivat ja menivät omin päin ja seurasivat toisiansa siinä järjestyksessä, missä hän ei olisi tahtonutkaan. Ne olivat yhtäkkiä muuttuneet kuin itsenäisesti eläviksi, ja puhuivat hänelle, hänen itsensä ollessa vaiti.
"Muista Friida, että sinä kuljet jyrkästi vasten virtaa, ainoastaan niin sinä tulet suoraan yli,—muussa tapauksessa virta vie sinut puomuihin ja litistää niitä vastaan niin, ettet pääse irtaantumaan".
Friida jaksoi vapautua tästä ajatuksesta. Mutta toinen alkoi hänessä heti liikkua, yhtä riippumatta hänen tahdostaan.
"Sinä Friida, kun olet kulkenut virran yli, menet vanhimman veljen luo. Hän nukkuu, eikä aavista mitään. Sinä herätät hänet, ojennat kätes, ja sanot:"——