Kauemmin hän ei jaksanut olla koholla.
Taas hänen täytyi nojautua kiveä vastaan. Mutta näin hän ei voinut enää rukoilla. Hän saattoi vaan jälleen kuunnella keskenään ristiriitaisia ajatuksiansa, jotka tulivat ja menivät omin päin.
"Miksi sinä et suoraan kysynyt, mikä on Jumalan tahto tässä asiassa?"
"Sinä pelkäsit, että hän olisi vastannut: älä mene virran yli! Ja sinähän tahdot mennä."
"Ei,—ei niin. Jumala on ääneti vaan siksi, että hän koettelee sinun uskoasi. Sinun täytyy ensin uskoa, sitten hän vasta auttaa sinua."
"Sinun pitäisi kuitenkin ensin koettaa. Älä astu veteen suoraan sillalta, siinä on syvä, hyvin syvä. Vaan mene ensin hiekkarannalle viereen ja astu siitä: jos sinä siinä uppootkin, niin ethän kuitenkaan huku."
Friida liikahti tuskasta.
—Mikä, mikä on sinun tahtos? sai hän vaivalla ajatelluksi. Ja vastauksen hakeminen herätti taas väsymyksen ja vastustamattoman halun nukkua.
—Niin, se on totta, ajatteli hän,—ne töppösethän minun piti
Taavetille hankkia.
Hänen haavansa oli todellakin syvä. Beeda ja Agnes odottivat, että minä olisin sanalla pysäyttänyt veren. Kuinka minä sidoinkaan haavan? Kuinka minä todella osasin? Aivan kuin olisin ollut vanha lääkäri. Minä riemuitsin, kun se onnistui. Ensin panin rievun näin pitkinpäin, sitten poikittain jalkarinnan yli. Vedin jokseenkin kireästi. Olisin ehkä voinut vetää vielä kireämpään. Sitten en löytänyt rihmaa ja sidoin langalla, jonka kerin auki sukasta. Olisi tehnyt mieleni suudella hänen päivettynyttä jalkaansa, mutta en tullut sitä tehneeksi.—