Hänen täytyi taas istua tiepuoleen ja nojautua kiveen. Väsymys oli tullut niin äkkiä. Hän ei jaksanut pitää käsiänsä ristissä, vaan pani ne kivelle ja laski päänsä niiden päälle.
Tämä lepoasento tuotti hänelle suuren huojennuksen, ja hän tunsi samassa vastustamattoman halun nukkua. Uni ikäänkuin pyysi häneltä vaan pienintäkin suostumuksen merkkiä, niin se olisi siinä hetkessä vienyt hänet tiedottomaksi.
Friida huomasi sen, ja pakotti itsensä valveille.
—Minun täytyy, täytyy voittaa tämä väsymykseni! Minun täytyy saada voimaa! Minun täytyy rukoilla!
Hieno hiki nousi hänen ohimoihinsa ja otsaan, kun hän pakotti itsensä polvilleen. Ja koko hänen ruumiinsa vääntyi kuin tuskasta, kun hän koetti pysytellä koholla. Vähän ajan perästä hiki vuoti virtana hänen kasvoiltansa.
—Miksi minä en osaa rukoilla? Jumalani, Jumalani!
Ja viimeisen tuskallisen ponnistuksen perästä, hän yhtäkkiä katsoi ylös, tyyntyi, ja rauhallinen turvallisuus kuvastui samassa hänen kasvoillaan.
Nyt se oli todellakin taas hän itse, joka saattoi ajatella ja lähestyä Jumalaa. Mikä autuas ja vapaa tunne! Omavaltaiset ajatukset olivat poissa. Kaikki oli jälleen hänen vallassansa. Hän saattoi rukoilla, mitä tahtoi.
Mutta sen sijaan, että hän olisi pyytänyt voimaa ja uskoa, niinkuin oli aikonut, hän, unohtaen oman asiansa, kirkastunein kasvoin rukoili:
—Sinä tiedät, mikä on minun elämäni salaisin ja suurin toivo. Minä en ole koskaan rukoillut sinusta sitä; nyt minä rukoilen: anna minun kerran kuolla sinun kunniaksesi, anna minun kuolla, niinkuin sinun poikasi on kuollut. Minä tahdon kuolla tälle maailmalle. Minä tahdon antaa elämäni veljille! Koko sydämmestäni rukoilen sinua. Ei mikään kärsimys ole minulle liian raskas. Minä en pelkää mitään, vaan olen valmis kaikkeen. Niin, Isä, minä tiedän, että sinä täytät minun rukoukseni ja minä kiitän sinua jo, että minua kuulit.