Kerran hän kuvasi Anttiakin suureksi pelkuriksi; pelkurimaisuus oli
Antin luonteen pääominaisuus, sanoi hän.
Heikki ei voinut kyllin ihmetellä tätä luonnekuvausta. Antti pelkuri!
Antti, joka katsoi kaikkien yli, joka oli rohkeus itse!
Mutta Olli selitti, että kaikki tuo ulkonainen menettely on vain tapa peittää sisällistä pelkuruutta. Se on teeskentelyä alusta loppuun,—sen tarkoituksena on häikäistä vähemmin tarkkasilmäisiä ihmisiä.
Mikä kumma vaikutus Ollilla olikaan Heikkiin! Hänen puheensa tuntui sisältävän huutavaa vääryyttä Anttia kohtaan. Ja kumminkin Heikki tunsi selvästi, että hänen oli mahdoton nostaa Anttia omissa silmissään entiselle sijalle. Oli niinkuin jokin olisi takaa lyönyt Anttia polven alle. Hänen miehekäs olentonsa lutistui ja notkahti alas. Ja auttamattoman naurettavilta tuntuivat samassa kaikki hänen korkealentoiset puheensa, hänen eteenpäin viittaava kätensä ja hänen katseensa, joka oli silmäilevinään laajan isänmaan yli niinkuin olisi pitänyt hallussaan koko sen tulevaisuuden ja onnen.
Antti, joka oli tehnyt koko Heikin elämän siksi, mikä se oli!
Oh, kuinka tunteettomasti, ilkeästi Olli tuossa kaikessa menettelee!
—Kun sinä noin arvostelet Anttia, sanoi Heikki,—olisipa hupaista tietää mitä minusta sanot.
Olli katsoi kummastuen Heikkiin. Hän ihmetteli, että tuo oli voinut
Heikkiä loukata. Ja sentähden hän nauroi vastatessaan:
—Sinun olisi pitänyt syntyä naiseksi, Heikki.
Hän nousi, ojentihe, vihelteli jonkin aikaa ja lähti sitten ulos kävelylle.