Heikki muisti Fannyn lämpimän käden hänen käynnistään maalla.
Yhtä lämmin oli koko hänen olemuksensa.
Kaikki hänessä oli niinkuin luotu toista rakastamaan.
Hän oli sittenkin ainoa, joka oli osoittanut jonkinmoista huomiota
Heikin sisimpään sielunelämään—siellä maalla.
Mitä hän sanookaan nyt tavattaessa?
Fanny ymmärtää hänet hyvin—Fanny, joka oli ajatellut sielujen näkymätöntä yhteiselämää ja sanoi uskovansa siihen. Fanny ehkä nyt sanoisi: "No, enkö arvannut oikein, eikö teidän ole parempi olla siinä paikassa, missä teitä ymmärretään?"
Silloin Heikki vastaisi naurahtaen: "Neiti, semmoista paikkaa ei ole kuin yksi ainoa!"—"Mikä sitten?"—"Teidän vieressänne."
Taikka jotakin semmoista.
* * * * *
Heikki tapasi sitten Fannyn suurissa ylioppilashuveissa.