Miksi suurten tulevaisuudentoiveiden ohella hänelle pitää olla välttämätöntä, että Olli häntä rakastaa; että nuo, jotka kulkevat ohitse häntä huomaamatta, rakastavat häntä! Suuren isänmaankin rakkaus on vain tyhjyyttä, kun Olli ja nuo muut eivät hänestä välitä. Tuntuu taas täälläkin niinkuin olisi jäljellä vain yksi tie: tekeytyä tieten tahtoen pieneksi ja vähäpätöiseksi niinkuin siellä maalla. Se rauhoittaisi omaatuntoa ja sovittaisi paljon!
Mutta samalla se olisi äärettömän järjetöntä: miksi Heikki sitten olisi tullut pois kotoa!
Ei!—Siinä kohden oli hänen elämänsä ratkaistu. Oli yksi tie ja se oli selvä: hänen täytyi voittaa pikkumaisuutensa, täytyi taas oppia ajattelemaan ja tuntemaan rohkeammin piirtein, oppia olemaan yksin, kylmänä,—lakata tavoittamasta yksityisten rakkautta!
Samassa ajoivat hänen ohitsensa avonaiset vaunut.
Niissä istui Fanny veljensä Artturin kanssa.
He eivät huomanneet Heikkiä.
Fanny oli mustissa vaatteissa. Toisennäköinen kuin siellä maalla. Hänen kalpeutensa pisti nyt paremmin näkyviin. Se sopi hänelle sanomattomasti.
Sattumako lie ohjannut nuo vaunut hänen ohitsensa juuri nyt!
Mutta se ratkaisi paljon. Sen merkitys tuntui ihan tuossa sydämessä.
Sillä Fannyhän oli juuri se ihminen, jonka puoleen Heikin oli käännyttävä tässä yksinäisyydessään.