Taas sama ujous!
Se nousee vastaan joka askeleella ikäänkuin sulkeakseen kaikki tiet ja osoittaakseen kuinka mahdoton hän on kaikkeen,—kaikkeen!
Mutta samassa soitettiin lehteriltä tanssin alkua. Musta, ovensuussa viihtyvä frakkijoukko rupesi hitaasti vyörymään salin perälle päin. Ne olivat kaikki nuoria, vasta-alkajia tanssipermannolla. Niinkuin aristunut lammaslauma ne puristuivat siellä kokoon.—Kokoelma ujoja maalaispoikia, joitten rakenteen kömpelyyden frakki ja hansikkaat vaivoin saivat peitetyksi.
Heikki rohkaisi mielensä. Hän ei tahtonut kuulua noitten joukkoon. Jos hän oli jättänyt maaseudun, niin ei hän ainakaan noitten kanssa tahtonut yhteyttä tuntea. Hän oli jättänyt sen toisesta syystä kuin nuo. Jotakin alentavaa oli siinä asemassa, johon heidän ujoutensa heidät saattoi. Aivan kuin he olisivat tunnustaneet talonpoikaisen alemmuutensa ja madelleet sen ylemmyyden edessä, johon he kaikin voimin pyrkivät!
Ja Heikki erottautui sisäisen inhon tuntein siitä jonosta, joka oli hänet tuonut mukanansa.
Hän ei ollut enää ujo.
Varmoin askelin hän lähestyi sitä paikkaa, jossa Fanny oli. Se ei ollut kaukana puhujalavasta, ovenpielessä vasemmalla. Siinä Fanny seisoi puhellen pitkän mustaviiksisen herrasmiehen kanssa, joka juuri teki lähtöä pois. Fanny piti häntä kädestä ja pudisteli iloisesti puhuessaan, niin että herra sai lykätä lähtönsä yhä tuonnemmaksi eikä hänen kumarruksillaan ollut mitään seurauksia.
Heikistä oli tässä heidän tavassaan jotakin kaunista. Hän tahtoi heti tervehtiä Fannyä, kun he vain olisivat eronneet. Hän tahtoi samalla tavalla.—
Mutta Fanny vastasi Heikin tervehdykseen aivan toisella katseella kuin äsken puhuessaan tuon herran kanssa. Hymy oli samassa kokonaan siliytynyt hänen kasvoistaan. Hän sipristi hienostaan silmänsä ja kumarsi vain tuskin tuntuvasti päällään.
Heikki oli kumminkin tullut niin lähelle, ettei hänen sopinut peräytyä sanomatta jotakin.