Fanny ilmeisesti ei tuntenut häntä.
Heikki hämmentyi ja sopersi nimensä.—
—Ah, aivan niin, sanoi Fanny niinkuin olisi muistanut jotakin vuosikausia sitten tapahtunutta;—se oli silloin huvimatkalla. Ja hän pani kätensä Heikin olalle valmistuakseen tanssiin.
Hän oli niin käsittänyt Heikin kumarruksen.
Heikki ei ollut varma valssista. Ja tällä kertaa hänen jalkansa eivät tahtoneet mitenkään virkaansa tehdä. Oli niinkuin ne olisivat sotkeutuneet nuoriin.
Fanny kiitti ensimmäisen kierroksen tehtyään ja herkesi tanssimasta.
Hän joutui heti toisten, taitavampien käsiin.
Suuri, varmaliikkeinen ritari otti hänet Heikiltä ja otti niinkuin lyseolaiselta, joka oli liian aikaisin tunkeutunut aikaihmisten aloille.
Ei silmäystäkään Fannyn puolelta, kun hän Heikin jätti. Päinvastoin hän teki sen eräänlaisella hermostumisella ja peitti sen siihen hymyyn, jolla vastasi uuden ritarinsa kumarrukseen.
Heikki oli masennuksissa. Epätoivoinen häpeä nosti veren hänen päähänsä.
Mitä hän olikaan kuvitellut!—Että Fanny olisi muistanut häntä,—että olisi muistanut, mihin silloinen keskustelu oli pysähtynyt, keskustelu siellä Honkavaaran pihkaisella penkillä!