Mutta tänä iltana sointui soitto entistäänkin ihanammin. Ja he olivat äärettömän kaukana kaikesta muusta.
Sitten alkoi Artturi soittaa viulua pianon säestyksellä.
Kappale oli Wagnerin "Träume".
Hän soitti erinomaisesti. Viulun väräjävä ääni kajahti vuolaisevasti ulos öiseen viileään ilmaan, puiston hiljaisten haapain lomitse, ja hävisi jonnekin pimeään, jossa aloitteleva laulurastas sen vaihtoi omiinsa.—
Kuinka oli ihanaa tuo viulun sävel, sen surullinen värähdys siellä kaiken hienouden, kaiken elämän huipulla!
Mutta sydämen hurmautuessa sitä samalla kouristaa jokin salainen ahdistus. Niinkuin hän, Heikki, nauttisi täällä jotakin kiellettyä, johon hänellä ei ole rehellistä oikeutta.
Hänen takanaan oli olevinaan suunnaton joukko kuuntelevia olentoja, niitä, jotka eivät vielä ymmärtäneet,—korvat höröllään, suu puoleksi avoinna. Silmissä heillä paloi outo liekki ja kasvoissa paloi ääretön totisuus. Hän tunsi useita heistä. Ne olivat hänen maalaistuttujaan— myöskin Liisa ja isä. Jotkut heistä olivat käsittäneet tämän hetken rukoushetkeksi ja olivat tulleet virsikirja kädessä. Kaikki he seisoivat liikkumattomina, syvimmässä hartaudessa.——Ne raukat, raukat siellä maalla!
Mutta sitten joku alkoi puhua, ja Heikki ihan säpsähti heidän puolestansa. Hän ajoi mielikuvituksen heti hajalle; hän tahtoi heidät pois mitä pikimmin, jottei kukaan täällä saisi heitä nähdä.
Ja kuinka turha oli kumminkin hänen säpsähdyksensä ja pelkonsa!
Ei täällä kukaan hänen haaveitansa aavistanut. Hänet he olivat ihan kokonaan unohtaneet,—niinkuin häntä ei olisi koskaan heidän maailmassaan ollutkaan. Hän melkein pelkäsi liikahtaa nurkassansa, jottei olisi heidän kummastustaan herättänyt ja siten ehkä häirinnyt. —Niin yksin, niin yksin oli Heikki heidän keskuudessaan.—He kerääntyivät mielikuvituksessa ihmisryhmäksi, jonka jäsenet osasivat vain toisiansa ymmärtää,—niin, ehkä rakastaakin vain toisiaan! Ihankuin he olisivat olleet jotakin eri olentoja.—Ja Heikki samassa vajosi niitten joukkoon, jotka olivat tulleet virsikirjoinensa.——