Oh, he eivät tuntuneet ainoastaan vierailta, se tunne oli vihaa, sammumatonta vihaa, jota piti ihan väkisin estää kehittymästä rajattomaksi!——
Mutta kaikessa kiihkossaan se viha oli kumminkin vain ohimenevä tunne. Miksi ei olisi antanut noille ylhäisille anteeksi? He olivat kasvaneet semmoisiin katsantotapoihin. Ja heissä saattoi olla mahdollisuutta enemmän kuin muissa. Jospa vain saisi kerran heidän tunteensa liikkeelle, värähdyttäneeksi heidän hellyyttänsä.
Olihan Fanny kerran itse pyytänyt, että Heikki opettaisi häntä rakastamaan kansaa. Se ei voinut olla mitään leikkiä hänen puoleltaan. Hänellä täytyi olla jokin tiedoton, sisäinen tarve siihen,—tarve vapautua elämästä, joka ei ollut muuta kuin nautintoa,—tarve palvella ja hyödyttää.
Ja kyllä Heikki opettaisikin koko sielustaan ja sydämestään. Sitten kun
Fanny ensin on hänen!
Ja mistä hän lieneekään saanut voimaa ja rohkeutta, mutta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa hän lähestyi Fannyä ja sanoi onnistuneen välinpitämättömästi:
—Fanny, minä tahtoisin puhua sinun kanssasi. Tuletko puutarhaan kävelemään?
Fanny katsahti vähän kummastuen, mutta naurahti sitten:
—Ohhoh, kylläpä tuo kuuluu juhlalliselta!
Hän nouti kumminkin paksun olkavaippansa, kääriytyi siihen huolellisesti ja virkkoi rappusilla:
—Mennään!—Paino oli viimeisellä tavulla.