Ja heidän mennessään hän mymisi äskeisiä säveleitä. Hän eli aivan vielä niissä.
Vasta puutarhassa, kun Heikki seisahtui ja pyysi häntä penkille istumaan, hän vaikeni.
—Niin, niin, sanoi Heikki keskeyttäen aloittamansa lauseen,—minä arvasin, että sinusta tämä on hyvin odottamatonta. Enkä minä olisi milloinkaan ruvennut puhumaan, jos se olisi minulle ollut mahdollista. Mutta minä tahdon vain lyhyen vastauksen—voithan itse tehdä tämän hetken niin lyhyeksi kuin tahdot.
Mutta Fanny oli vaiti.
—Minä jos kukaan, sanoi taas Heikki, tahtoisin säästää sinua tästä sinulle vastenmielisestä hetkestä.—Minua se vaivaa itseänikin. Sinä autat siis minuakin, jollet viivyttele,—ainoastaan ihan lyhyesti: niin taikka ei—
—Enhän ole itsekään selvillä, Heikki, sanoi Fanny vihdoin. Hänen äänessään oli hienoa hermostusta.—Minä en oikein tiedä, mitä sinä tarkoitat,—ja katsoi poispäin.
Heikki vavahti. Hän ojentautui, nosti otsansa ja sanoi päättävästi:
—Mitä tarkoitan, on helposti sanottu. Minä tahdon sinulta kysyä, rakastatko sinä—
Fanny aristui. Hän ei ollut nähnyt Heikkiä tuommoisena. Ensi kertaa hän tunsi Heikin vaikutusta häneen.—Ja hän aloitti melkein anteeksi anovalla äänellä:
—Sinä erehdyt Heikki, jos luulet, etten sinusta pidä. Ei ole ketään, josta niin pitäisin. Minusta tuntuu usein kuin en koskaan olisi ollut kenenkään kanssa niin todellinen ystävä kuin sinun. Eikä kukaan ole minulle ollut niin hyvä kuin sinä; ei kukaan ole minua ymmärtänyt niinkuin sinä;—mutta—