—Sinä et sittenkään voi minua rakastaa?
—Rakkautta siinä merkityksessä minä en ole tuntenut. Niin, Heikki, en sinuakaan kohtaan.
—Ja sinä olet varma siitä, ettet sitä tule koskaan tuntemaan minua kohtaan?
—Niin, minä—minä vain tiedän—olemme ehkä kasvaneet eri piireissä ja eri oloissa,—mutta on jotakin, joka tekee minun puoleltani sen rakkauden mahdottomaksi. Ah, Heikki, älä loukkaannu minuun, mutta sinähän olet itse pyytänyt suoraa vastausta,—minä en voi!———
Näin he erosivat.
Fanny ei siis rakastanut!
Heikiltä jäi vain yksi asia hänelle sanomatta, ja se jäi sitä painavammin hänen omalle sydämelleen.
Muuten se olikin semmoista, joka ei sanoja kaivannut. Sillä se oli teko,—semmoinen teko, joka kyllä puhuu puolestansa—ikuisen totista kieltä!
Ja se on Fannyllekin puhuva,—se on aukaiseva hänen sydämensä! Silloin, ainakin sinä hetkenä hän ajattelisi Heikkiä koko sydämestään—ei mitään muuta kuin Heikkiä, kokonaan! Olkoon se hetki kuinka lyhyt tahansa, kunhan semmoinen hetki vain on! Mutta mahdollisesti se jättää ikuiset jäljet Fannyyn—niin, se on luultavaakin. Fanny jää ainiaaksi ajattelemaan Heikkiä!
Kaikki tuo ei ole kuin ajan kysymys. Jos ei tänään eikä huomenna, niin ylihuomenna.—