Lyhyempi oli kuitenkin toinen tie, ja sillä hän oli jo koko pitkälle päässyt. Se oli maineen. Sen tavoittamisessa hän oli mennyt eteenpäin verrattoman nopeasti ja niin loistavasti, että oli herättänyt yleistä kummastusta ja ihailua.
Ja se oli kumminkin hänen pahin vihollisensa. Sillä se oli ainoa ajatus, joka häiritsi hänen lukujansa. Rivien välistä se pyrki esille, tunkeutui keskelle tieteen syvimpiä sokkeloita, keskeytti ajatusjuoksun tai pysäytti kynän, kasvoi, sytytti mielen outoon liekkiin, kunnes sai sydämen sykkimään.
Mitään muuta hän ei koko aikana ollut ennättänyt ajatella—tässä kiireisessä kuumeentapaisessa työssä ja pyrkimyksessä.
* * * * *
Eräänä iltana istuessaan työpöytänsä ääressä paksun tupakansavun ympäröimänä, vajoutuneena milloin lukemiseen, milloin haaveisiin, hän äkkiä kuuli kuin risahduksen ikkunansa takaa. Hän nousi istualtaan, painoi päänsä kiinni lasiin ja käsillään varjostaen silmiänsä katsoi ulos.
Siellä kulki kovassa pakkasessa joku naisolento ohitse.
Heikki rypisti tyytymättömänä silmäkulmiansa, sammutti lampun ja lähti ulos.
Mutta hän oli kai erehtynyt tuon risahduksen suhteen. Jonkin matkaa kuljettuaan hän tapasi saman turkiksiin kääriytyneen naisolennon, josta hän ei voinut epäillä mitään sellaista.
Sillä neiti Fannyn tuttu ääni tervehti häntä turkin sisästä:
—Ah, herra Vuorela, oli hyvä että teidät tapasin. Minä olen kauan hakenut tilaisuutta puhua teidän kanssanne!—