Hänen äänensä vapisi selvästi, vaikka hän oli puhuvinaan rauhallisesti ja melkein huolimattomasti.
—Niin, sanoi Heikki hyvin ystävällisesti,—me emme ole tavanneet pitkään aikaan toisiamme—kohta tulee kaksi vuotta luullakseni?
Sitten he kulkivat sanaakaan vaihtamatta kokonaisen katuvälin.
—No miten teidän kotonanne jaksetaan, kysyi Fanny epävarmasti, jotain sanoakseen.
—En ole siellä käynyt siitä asti kun Helsinkiin muutin. En tiedä mitään heistä. Te muistatte vielä Vuorelan?
—Muistan,—oikein hyvin.
Ja he kulkivat taas pitkän matkan ääneti. Heikki odotti sitä asiaa.
Mutta Fanny käveli levottomasti ja yhä kiireisemmin.
Vihdoin hän pysähtyi kadunkulmaan ja sai katkonaisesti sanotuksi:
—Tässä minun on erottava. Niin, minä tahdoin teille sanoa, että minä olen usein ajatellut,—minua on usein vaivannut se mitä tapahtui meidän puistossamme—
—No mitäpä siitä—onhan se jo kauan sitten ollut ja mennyt, vastasi
Heikki vähän kylmästi.