Siinä oli elämänura, jolle ei ollut koskaan liian myöhäistä siirtyä! Tulla rikkaaksi—se oli kaikkein helpointa; sille, joka rohkeni tehdä sen ainoaksi tarkoituksekseen!
Mutta miksi ei Heikki ollut valinnut tätä tietä!
Missään tapauksessa ei se vielä ollut liian myöhäistä. Sen voi, jos tahtoo!
Kuinka hyvin hän ymmärsi kauppaneuvoksen koko olemuksen, kaikki hänen liikkeensä, hänen hymynsä, hänen tervehdystapansa! Hän hymyilee ja hän tervehtii teitä, jotka siinä jalkaisin maleksitte, niinkuin armosta, mutta todellisuudessa hän on teidän orjanne. Hän kutsuu teidät ympärilleen komeihin valoisiin saleihinsa, hän sirottaa kukkia ja kultaa teidän nähtäväksenne ja hän alentuu armollisesti teidän keskellenne ja suvaitsee huvittaa teitä sukkeluuksillansa. Te nauratte ja samalla ujostelette hänen ylhäistä seuraansa. Sillä te ette aavista, että hänen vanha sydämensä oikeastaan liehakoi teitä, olisi valmis ryömimään teidän jalkainne juuressa, että hän syöttää ja juottaa teitä siinä toivossa, että te ulkopuolellakin hänen kotoansa edes hetken häntä ajattelisitte.—Kaikki ruhtinaat rikkauksillaan, kaikki maailman mainiot ovat vain tavoittaneet pääsemistä teidän vähäpätöisten ajatustenne kohteeksi. Mutta valloittaessaan yhä uusia ihmisryhmiä ympärilleen heidän on pitänyt heittää kaikki toivo teidän rakkautenne heräämisestä; he tyytyvät vain kaukaiseen kunnioitukseen teidän puoleltanne. Niin,—tyrannikin, joka heristää veristä miekkaa ihmisten silmien edessä, hänkin hakee samaa. Hän, poloinen, ei enää voi toivoa kunnioitustakaan; hän turvautuu peloitukseen. Mutta varmaan piilee hänenkin sydämensä pohjalla salainen ujous, sama naisellisuus ja sammumaton pyrkimys! Kuinka hyvin Heikki ymmärsi hänet, hänen raivoisan uhkauksensa: kun ette voi rakastaa, niin pelätkää!
Vanha tuttava tapasi samassa Heikin siinä yksin kulkemassa. Se oli Heikin aikaisimpia ylioppilastovereita, Pekka,—niitä entisiä innostuksen miehiä, joita vielä näki siellä täällä niinkuin ränsistyneitä ristejä vanhalla hautausmaalla.
Heikkiä inhotti ja melkein hävetti hänen seuransa. Ei mies edes ymmärtänyt käydä vähän siistimmässä päällystakissa!
Jollakin toisella kadulla olisi Heikkiä ehkä säälittänytkin hänen epäilyttävien kaulusten keskeltä kurottuva päänsä,—mutta ei täällä.
He kääntyivät kohta Kluuvikadulle.
—Tuota noin, sanoi Pekka—arvelimmepa tulla sinun luoksesi tänä iltana vistiä pelaamaan?—
—Ketkä muut?