—Niin juuri, sanoi Kalle.—Mutta olettekos todenperästä kuulostaneet kuinka se hongikko humisee? Puhtainta suomen kieltä—hienointa, utuista, lämmintä kotikieltä! Ikisuomalaista, oman hengen kieltä!
—Suomea se käkikin kukkuu hongan latvassa, sanoi Pekka.
Kevätkäki!
Ja Lassi muisti sen paikan Kalevalasta:
"Elköhön emo poloinen
Kauan kuunnelko käkeä:
Kun käki kukahtelevi,
Niin syän sykähtelevi,
Itku silmähän tulevi,
Veet poskille valuvi,
Kyynärän ikä kuluvi,
Vaaksan varsi vanhenevi,
Koko ruumis runnahtavi
Kuultua kevätkäkösen!"
—Se on hienoa! Se on suurta! sanoi Kalle lyöden molemmilla käsillään otsaansa.
He eivät enää lopulla pysyneet istumassa, vaan liikkuivat edestakaisin huoneessa. He puhuivat viittauksin ja ymmärsivät toisiaan parista sanasta, kun kerran olivat saaneet itsessään hereille tuon vanhan, joka juomingissa uudistuvan mielialan. Näin siirryttiin vähitellen entisyydestä tulevaisuuteen. Kaikki he vielä jotakin aikoivat, jotakin suurta, voimakasta, kunhan tästä nykyisestä vain olisi päässyt.
Ja niin Pekkakin tuli lempiaineeseensa. Hänen aatteensa oli, että naimisiin oli mentävä talonpoikaisen tytön kanssa.—Hän oli vielä kerran niin tekeväkin.
Aina, kun hänen silmänsä alkoivat juomisesta kiilua, toi hän tämän aatteen esille.
—Juo, Olli! sanoi hän. Mitäs siinä istua kyykötät tuppisuuna! Ethän ole koko iltana virkkanut sanaakaan!